Love remains the same!

Skenepisteitä nolla mutta fiilispisteitä kymmenen.
Kevytprogeilua tädeille ja niiden tyttärille.
Eturivin uskollisten kuulijoiden rillit ovat huurussa ja soittajien hiki roiskuu heidän kasvoilleen, sekä lavalla että sen edessä vanhuus hieman hapottaa muttei pysäytä. Eturivissä olen minäkin, ihan reunassa, pääsiäisen ja pään sisäisen uuvuttamana, epävarmasti kaidetta puristaen. Muistan ajat kun karkasin vuorokaudeksi vesisateeseen päästäkseni elämään pari tuntia eturivissä, tähtisateessa. Toiset tönivät päästäkseen paikalleni, mutta yksikään tönäisy ei tunnu miltään, toisin kuin koulussa joka tuntui olevan kerrankin hyvin kaukainen asia.
Alkunauhan lähtiessä soimaan minua hymyilyttää, taisin näyttää hieman toisenlaiselta seistessäni samalla paikalla kahdeksan vuotta sitten.
Yhtye ei ehkä ole hipstereiden (ulko)musiikillinen märkä uni, mutta ainakin he soittavat kymmenen minuutin skittasooloja eivätkä aliarvioi yleisöään pimputtamalla vasemmalla pikkurillillä syntikkaa ja ähkimällä epämääräisesti.
Sedät puhuvat välispiikeissään mömmöjen sijaan mämmistä, heillä on sormus nimettömässä ja keikkajuomana vettä. Ehkä juuri siksi heidän, ihan tavallisten perheenisien (ja ihan vähän hinduhörhöjen) laulamana korneinkin paatos uppoaaa yleisöön varauksetta.
Eturivin itämaiselta ruualta tuoksuva nainen on koko keikan ajan silmät kiinni ja hymyilee, teinivuosien lettipäisistä faneista on kasvanut aikuisia, jotka ovat tulleet ihan oikeasti kuuntelemaan musiikkia eivätkä varastamaan katseita idoleiltaan.
Jokainen sana valaa uskoa ihmisyyteen, tässä joukossa kliseet ovat sallittuja ja jopa suotavia.
Kun veljeskuoro laulaa "For Love that lasts forever/Are you ready now?/From here there’s no returning/Are you ready now?", tekee mieli nostaa kädet ylös ja huutaa "I´m ready, I´m ready!". Kun katson varovasti taakseni, näen salin takaseinään asti ulottuvan käsien meren.

If we don't kill ourselves we'll be the leaders of a messed-up generation

"Ennen oli kaikki paremmin" on nostalgis-regressiivinen filosofian haara, jonka perusajatuksena on se, että kaikki oli paremmin ennen ja että nykyään on meno mennyt ihan mahdottomaksi. Poliittisen filosofian saralla sillä on tiiviit yhteydet konservatismiin, joskin konservatismissakin on joskus havaittu muutakin sisältöä kuin haikailu menneeseen. Satunnaisesti. Tosin tämän filosofisen suuntauksen ankarimpien kannattajien mukaan konservatismikaan ei ole enää kuin ennen. "

Valokuvat-albumit, kasetit (ehkä jo CD-levytkin), kuvaputkitelevisiot, suurperheet, lankapuhelimet ja sukkanauhaliivit ovat vanhanaikaisia. Kehrääminen on vanhanaikaista, lattian luuttuaminen kontallaan on vanhanaikaista, hatun nostaminen tervehtiessä on vanhanaikaista, vanhempiensa kanssa asuminen on vanhanaikaista..... ajatusmaailmanikin saattaa olla monen mielestä vanhanaikainen, vaikka itse aion väittää viimeiseen asti sen olevan vain humaani - ja ehkä ihan pikkuisen sentimentaalisuuteen taipuva. En tiedä oliko ennen paremmin kun en ole elänyt silloin, mutta mustavalkoisissa kuvissa maailma on kauniimpi.

Vanha arkkitehtuuri on moni verroin kauniimpaa kuin moderni. Tämän tietävät ainakin ranskalaiset, jotka ovat säilyttäneet paljon vanhaa pääkaupunkinsa kauniilla kaduilla. Koristeelliset rakennukset, vanhanaikaiset metrot, pienet putiikit ja upeat kirkot ovat lähes kaikkien romanttisimpien kaupunkien tunnusmerkkejä. Kuitenkin kasvavien talousmahtien ja metropolien on ajateltava käytännöllisesti: ei ole aikaa suunnitella kiemuraisia koristuksia ikkunanpieliin kun pitää saada mahdollisimman monta ihmisistä mahtumaan samaan laatikkoon. Satojen metrien korkuisia pilvenpiirtäjiä on hankala väittää kauniiksi, mutta ne ovat vaurauden merkki ja niihin uppoaa aika saakelin monta liikehuoneistoa. DDR-tyyppisen rakentamisen aika saattaa olla ohi, mutta paikoin moderni kerrostaloasuminen on vielä epäesteettisempää. Kuvottavat väriyhdistelmät, sementtinen kivijalka ja kivipihan keskellä kasvava kitukasvuinen puu eivät lienee kenenkään unelmaympäristö. Oksennuksenväristen valojen loisteessa kylpevät kivikaupungit sijoittavat pienet puutarhansa talojen katoille, koska auringonvalo ei koskaan yllä maahan asti. Talot hipovat taivaita ja pieni ihminen katoaa kiviseinien varjoihin. Koristeelliset räystäskourut, katulamput tai linnamaiset rakennukset saavat lasiin ja metalliin tottuneen nykyihmisen haukkomaan henkeään, ihan kuin olisi paratiisissa! Myös pieni on kaunista, söpöt puutalokorttelit sisäpihoineen ja pitsiverhoineen tekevät minut onnelliseksi, ullakkohuoneistot ja piparkakkukoristelut aiheuttavat jo euforiaan verrattavan tilan. Peräänkuulutan kauniita kartanoita ja suloisia mummonmökkejä! Kerrostalostakin saa kauniin väri- ja materiaalivalinnoilla . Pieni tuhnuisuuskin on viehättävämpää kuin betoniset laatikot.

Minusta pitkäaikaisessa parisuhteessa ei ole kysymys konservatiivisuudesta, miten vanhanaikaisuus littyy siihen jos haluaa jakaa elämänsä toisen kanssa? Pitäisikö tehdä viisivuotispäivitys ihan vain siksi että Cosmopolitanissa sanotaan että on se nyt herranjestas vanhanaikaista olla 15-vuotiaasta asti saman ihmisen kanssa. Myös yksin eläminen on aliarvostettu vaihtoehto: jos tulee toimeen keskenään, tai jos menettää puolisonsa lukuisten yhteisten vuosien jälkeen, saattaa omaan kotiin mahtua vain yksi. Välittäviä läheisiä tarvitaan, mutta kenenkään ei ole pakko lähteä radalle vain siksi että ”Oot vasta 65, vielä ehtii!”. Minusta suhteessa pitäisi olla kysymys siitä että haluaa olla vaikkapa Liisan kanssa, ei siitä että haluaa olla Jonkun kanssa. Maailman söpöintä homopariskuntaa koskeva ohimennen heitetty kysymys ”Oliko sillä sun kaverilla joku poikaystävä vaihtarivuonna?” saa minut ensin hämmentymään, sitten pahoittamaan mieleni lapsellisen paljon. Oli sillä, KOTIMAASSAAN! Vaikka toinen matkailisi kun toinen tuunaa kotona autoja, kai matkalla voi katsella maisemia eikä toisia miehiä..? Matkatuttavuuksia voi lienee solmia kaveripohjaltakin. En käsitä salasuhteiden näennäistä jännitystä. Onpa ihan vitun jännää satuttaa muita ihmisiä. Vähintä miten voi toista kunnioittaa, on olla sen verran epäitsekäs että ohjaa tämän ulos elämästään ennen kuin ottaa siihen jonkun toisen (samaa mieltä on myös Jukka Poika, tuo rakkauden lähettiläs!!) Jos kukaan on koskaan kenellekään mitään velkaa, niin ainakin rehellisyyden. Parisuhde on päätös, sanoi Paula Vesala jossain haastattelussa. Minusta se kuulosti kamalan epäromanttiselta, mutta nyt ymmärrän mitä hän tarkoitti. Kenenkään kanssa ole pakko olla, kaikki ei ole ikuista ja kärsiminen on todellakin vanhanaikaista, mutta päätös sitoutua rakastamaansa ihmiseen voi kantaa yllättävän monen kriisin yli. En minä tuomitse eronneita ja monta kumppania testanneita, shit happens, mutta en myöskään niitä jotka ovat yhdessä vielä haudan partaallakin. Uskon että kyseessä ei ole oltava pakko tai pelko tai muu inhottava riippakivi jalassa, vaan kaksi ihmistä voi oikeasti olla tyytyväisiä yhdessä. Ja tyytyväisyys, se ei ole sama asia kuin tyytyminen. Minusta vaikkapa sarjadeittailija Renny Harlin ei ole modernin ihmisen kadehdittava esikuva, vaan hieman surullinen mies. Ehkä elän elokuvien menneisyyttä kuin Valtosen Lassi, mutta kaikista peloistani, ikävistä kokemuksistani ja kyynisyydestäni yritän pitää kiinni siitä että rakkaus ei ole vanhanaikaista. Vie ainakin itsesi elokuviin vielä silloinkin kun olet ryppyinen!

Ajatukseni lapsuudesta ovat varmaan myöskin auttamattoman vanhanaikaisia. Nykyään kai kukaan ei leiki enää nukeilla, ja yläasteella ollaan jo pieniä aikuisia. Minä en antaisi pikkulapseni laittaa vähäpukeisia kuvia nettiin enkä heilua sidukkapullon kanssa porttikongeissa ja leikkipuistoissa. Minusta kolmevuotias ei tarvitse korviksia eikä leikki-ikäinen pillifarkkuja ja nahkatakkia. Korkokengillä hoipertelevat ekaluokkalaiset menevät yli ymmärryksen. Ihailen lapsia jotka osaavat -ja saavat- vielä leikkiä. Yllättävän moni pikkuinen haluaa laskea liukumäkeä, katsoa lastenohjelmia ja olla sylissä, ainakin silloin kun koulukaverit eivät näe. On herkkä hetki kun pieni kapinallinen kuiskaa hiljaa haluavansa iltasadun, halauksen ja nallen viereensä. Jossain kovan kuoren alla on ihan tavallinen lapsi. Lapsuus ei tarkoita pumpulissa kasvamista, uskottelua että maailma on hyvä ja aikuiset aina oikeassa. Lapsella on oikeus tietää, mutta hänellä on myös oikeus luottaa siihen että aikuinen pitää huolta. Lapsen ei tarvitse saada jokaista haluamaansa tavaraa mutta lapsen ei myöskään tarvitse murehtia perheen rahaongelmia. Pienelle on kerrottava että jotkut ihmiset tahtovat pahaa, mutta häntä pitää suojella pahalta niin hyvin kuin mahdollista. Nykymaailma vannoo urakeskeisyyden ja häikäilemättömän kilpailun nimeen, mutta tarvitseeko pientä ihmistä sparrata huippuosaajaksi? Kaikenlainen harrastuksiin pakottaminen, yritykset muokata persoonallisuutta ja suuntaaminen tietylle alalle ja tiettyihin kiinnostuksenkohteisiin päiväkodista alkaen vituttavat. Kannustus on eri asia kuin painostus. Mielestäni lapsi saa kiukutella ja polkea jalkaa, tykätä leikkimisestä enemmän kuin ydinfysiikasta ja pukea eriparisukat jalkaansa.

Olen kuullut että joskus ihmisillä oli käytöstapoja. Etikettisäännöt kaikkinen krumeluureineen eivät kaikesta hienoudestaan huolimatta varmaankaan tee paluuta, mutta onko mahdotonta olla röyhtäilemättä ravintolassa, avata ovea toiselle tai kieltää lasta heittelemästä ruokaa itsensä tai muiden päälle? Kuulin eräältä opesijaiselta että kouluissa saa nykyään kuunnella musiikkia omilla kuulokkeilla! Teinit saavat varmaankin myös huudella mielipiteitään viittaamatta, kutsua opettajaa valitsemillaan pilkkanimillä ja lähteä tunnilta milloin haluavat? Tuloksena on viehättäviä nuoria ihmisiä jotka eivät tervehdi bussikuskia, väistä heidän törkyjään luuttuavan siivoojan tieltä eivätkä katso silmiin kätellessään. Ujous on synti ja siitä rangaistaan, kilpaa huutaminen on sallittua ja oikein, eiväthän tässä maailmassa nössöt pärjää. Muodostetaan ihmeessä suurlukioita joissa nuoret eivät koskaan todella kohtaa toisiaan evätkä opettajiaan, joissa kävellään heikompien yli ja joissa kukaan ei huomaa sitä joka on jäänyt yksin liikuntasalin pukuhuoneeseen itkemään. Nykyään kaikki ovat äänessä yhtä aikaa, vanhempia ei kunnioiteta eikä ruokapöydästä poistuessa tarvitse kiittää. Kädenpuristus on löysä tai sitä ei ole, kaatunutta ei auteta vaan hänet poljetaan syvemmälle maan rakoon, naapuria ei kannata moikata ja kauppojen alennusmyynneissä vaatteet heitellään lattioille ja kiskotaan väkisin päälle niin että napit lentelevät. Anteeksi ei pyydetä eikä mitään tehdä toisen hyväksi jollei siitä saa jotain palkaksi. Ollaan niin hemmetin fiksuja, osataan kaikkea ja kohotaan johtoportaaseen mutta unohdetaan että todelliset johtajat kunnioittavat alaisiaan. Hymyllä tavoitellaan aina jotain ja ystävällisyys merkitsee mielistelyä, teeskentelyä tai yritystä uida liiveihin. Bussissa ei kannata istua toisen viereen, kiittää kuskia tai antaa paikkaansa raskaana olevalle naiselle. Netiketti on unohtunut, keskustelupalstoilla saa haukkua vähemmistöjä ja riepotella politikkojen yksityiselämää. Kaikki pitää sanoa ääneen kun kysytään tai vaikkei kysyttäisi. Kyllä en ymmärrä.

Maailmasta on tullut muutenkin ihan kummallinen paikka. Tiedän, ettei paskan määrä ole vakio ja toiset saavat enemmän kantaakseen, siksi toivoisinkin ettei ihmisten tarvitsisi tarkoituksella satuttaa toisiaan. Olen alerginen nöyryytykselle, itseni ja toisten. Hedonismi, oman edun tavoittelu, kaupunkien ahtaat asvalttipihat ja pelko maailmanlopusta, tulevaisuuden työpaikkakilpailusta ja rahavaikeuksista ajavat meidät heittämään puolison koirat parvekkeelta alas tai tarttumaan veitseen. Loistojuttu, siitä vaan todistamaan tulevaisuuden pikku koulusurmaajille että ihminen on läpeensä paha ja kipu lähtee tuottamalla lisää kipua. Olen joskus erehtynyt luulemaan itseäni moderniksi mutta ajoittain löydän itseni haikailemasta punaisten puutalojen ympäröimään rauhalliseen miljööseen jossa ihmiset elelevät sopuisasti, eivät katso Big Brotheria, käyvät naapurissa kahvilla tai lainaamassa suksia ja hakkaavat kirveellä vain halkoja tai korkeintaan omaa eikä toisen jalkaa.

Neuvo minua

Inhoan kun minua neuvotaan. Vaikka sehän on hirmuisen kilttiä, kertoa toiselle miten jokin asia tehdään jos hän ei sitä osaa. Silti kiukun kyyneleet alkavat valua silmistäni jo kun joku sanoo ”Etkö sinä osaa, minäpä opetan miten..”. Matikan tukiopetuksessa itketti, ruotsin tunneilla luovutin ja kopioin taivutusmuodot viereisen penkin vihaiselta tytöltä silläkin uhalla että sain välitunnilla turpaan. Niin, otan näköjään mieluummin vastaan pahoinpitelyä kuin neuvontaa, uskomatonta typeryyttä.

Syynä huonouteeni oppilaana ei ole edes suuri ylpeys, en ole kunnianhimoinen ja kilpailuviettini on täysin olematon. Vai juuri siksikö en voi ottaa vastaan neuvoja, yhdistän viattomat vinkit jonkinlaiseen kieroutuneeseen valtapeliin ja kilpailuasetelmaan, tuo kaikkitietävä toinen näyttää minulle miten tämä(kin) tehdään koska minähän en osaa mitään. Sitten kun osaan huterasti heittää palloa tai skeitata, voin valua opettajani perässä hänen rullaillessaan sata kertaa vauhdikkaammin ja tehden pari temppua matkalla.

Minulla on monia keinoja jäätää opetustilanteessa. Yksi on totaalikieltäytyminen, sanon että enhalua eikiinnosta enkä varmasti kokeile eikä juurikaan huvita, ja sitten nojaan pään käsiini hymyillen vaikka oikeasti itkettäisi tai esittäen epäkiinnostunutta. Saatan myös sanoa että osaan jo, mutta juuri nyt en viitsi näyttää, tai että ehkä joskus toisten, on vähän muuta tekemistä. Lukuisten tekosyiden varjolla luistan ruotsin valmentavista kursseista (olen vakuuttunut että siellä pitäisi kuitenkin osata yhtä sun toista jo valmiiksi!) ja autokoulusta.

En tiedä millainen opetustyyli minulle sopisi; toisaalta säikähdän jos minulle karjutaan vihaisesti, toisaalta empaattinen ja ymmärtävä ote saa minut kyynelehtimään. Minulta on ainakin turha(uttavaa) kysyä miten haluaisin opetusprosessin menevän, vapaat kädet tai vapaus valita ovat olleet melko monta menneisyyden vuotta sen verran hämärä käsite että jo pelkkä oman tahdon ilmaisun mahdollisuus saa minut pois tolaltani, ihan hyvällä, mutta silti. Ehkä viisainta olisi lempeä pakottaminen, nyt opettelet nämä ruotsin epäsäännölliset verbit tässä lukitussa huoneessa tai jäät yksin ja ilman karkkia loppuelämäksesi.

Liian epämääräiset ohjeet saavat minut hätääntymään, olen arka arvostelulle ja pelkään palautetta; varsin epäkiitollinen opetettava siis. Kieltäydyn vastaamasta, en niinkään siksi että minulla olisi jonkinlaisia tavoitteita puhua vain kun olen oikeassa, ennemminkin siksi koska oletan lähtökohtaisesti olevani väärässä. Miksi pyyhkisin ja piirtäisin samaa matikan kaavaa paperille neuvojani kärsimättömien huokailujen säestämänä vain todetakseni kerta kerran jälkeen sen menevän päin helvettiä? Elävä esimerkki tietämättömän piinaamisesta tapahtui englannin tunnilla: opettaja käytti puoli tuntia pakottaakseni minut vastamaan kysymykseen, vain saadakseen väärän vastauksen. En tiedä kumman kasvot olivat punaisemmat noloudesta tunnin lopussa.

On hienoa kun ihmisellä on jokin juttu, asia jonka tekemisestä hän nauttii ja josta pitää, jossa haluaa kehittyä. En silti ole koskaan mykistynyt ihailusta moniosaajien edessä. Minusta on jotenkin outoa jos ihminen osaa kaikkea. Etsin jostain on/off-nappia tai patterikoteloa, tuollaisen ihmisen on oltava robotti. Tietenkään edeltävä kommenttini ei ole totta, multitalentit ihmiset yksinkertaisesti (korkean ÄÖ:n ja muiden epäreilusti ja liian isolla lusikalla jaettujen luonnonlahjojen ohella) kyselevät, opettelevat, ottavat neuvoja vastaan. Onhan se varmasti hienoa jos kaikki kiinnostaa. Epäilen että tarvittaisiin melko suuria voimia että minä alkaisin innostua ydinfysiikasta tai opetella vaikkapa telinevoimistelemaan. En tykkää olla katseiden kohteena, ja osaamiseen liittyy auttamatta ajatus että se pitää myös näyttää.

Jotta voisin taas syödä sanani, kääntää takkini ja osoittaa oman epävarmuuteni ja yleisen bipolaarisuuteni sekä ristiriitaisuuteni niin myönnettäköön että olisihan se nyt melkoisen perseestä jos kukaan ei edes yrittäisi neuvoa. Ilman palautetta ei etene mihinkään eikä koskaan korjaa kirjoitusvirheitään, vääriä ajatusmallejaan tai hölmöä käytöstään. Minä en ainakaan ole useinkaan kartalla ilman neuvoja, olen hukassa monissa tilanteissa, tarvitsen ohjeita. Vaadin (epäreilusti, sillä alan kuitenkin ensin itkeä ja sitten vasta joskus myöhemmin toimia) että minua otetaan kädestä kiinni ja sanotaan teenytsaakelinäin ja kerrotaan uusia sanoja, asioita, keinoja tehdä ja toimia. Saatan ensin istua naama kiukkurypyissä googlaamassa aiheesta ja yrittää ymmärtää ihan itse, mutta loppujen lopuksi on hieno tunne kun osaa laskea mäen alas suksilla kaatumatta. Tarvitsen harjoitusta sekä ohjeiden kuuntelemisessa sekä vapaudessa yrittää - molempia on niin kovin vaikea sisäistää.

Yritän opetella auttamaan muita auttamaan minua.

Inside my head vol.2

Kehittelen päivittäin lukuisia kauhuskenaarioita (mainittakoon että olen kyseisessä aktiviteetissa niin lahjakas [onhan se hyvä olla edes jossain suunnattomilla lahjoilla siunattu] että voin lietsoa itseni kyyneliin bussimatkan aikana miettiessä elämän julmuutta ja kaikkia asioita jotka siis varmasti onnistun mokaamaan) Tässä maailmassa on syytä varautua pahimpaan, tai ainakin siihen ettei mikään mene suunnitelmien mukaan. Vai onko? Pelkotila kuluttaa voimia ja estää nostamatta kättä ylös kun sanotaan: "Tässä on tarjolla Elämänne Tilaisuus, kuka tarttuu siihen?". Pää katoaa takaisin pensaaseen, pelokas siili piikikkääseen kuoreensa ja vellon jälleen pahojen aavistusten ja salattujen merkitysten meressä. Nurkan takana vaanii vaara ja jokainen askel saattaa astua harhaan. Kun odotan vuoroani puhua, asioida viraston tiskillä tai potkaista palloa, mielessäni pyörii hidastuskuva jossa k a a d u n keskelle nauravia, kouristuksenomaiseen hymyyn vääristyneitä kasvoja. Puhun sanoja joilla ei ole merkitystä tai joita ei ikinä pitäisi sanoa ääneen, ruumiini ei toimi kuten pitäisi, teen itseni typeräksi, pääni kopsahtaa tiskiin niin että kelan kaavakkeet lentävät käsistäni paljastaen kaikki ne tavat joilla olen talouteni romauttanut. Lääkärin vastaanotolla poden valkoisen takin kammoa ja kädet tärisevät, olen miettinyt tulevan kuolemantuomioni jo hautajaisiin saakka. Alisuoriudun, uskottelen itselleni etten pysty mihinkään, näin minimoin epäonnistumisen mutta myös onnistumiset. Sisällä kuplii ideoita, sanoja, tekoja, mutta nehän voivat vaikka olla vääriä, jokuhan voi nauraa, saattaisin näyttää typerältä. Ja pahinta on kuulla näyttävänsä typerältä kun tekee jotain mistä pitää, mitä pitää onnistuneena, kun on onnellinen tai tyytyväinen tai ihan vaan oma itsensä. Kun joku neuvoo minua laskemaan yhtälöitä, olemaan spontaanimpi, käyttämään tietokonetta, ottamaan tilanteen haltuun tai tekemään asiat huolellisemmin, nieleskelen itkua. Arvasin etten osaa, arvasin että unohdan tai teen väärin tai jätän kesken. Sitten jälkeen päin kyynelten kuivuttua mietin että olipa hyvä kun se otti kädestä ja näytti. Katson itseäni ulkoapäin kaupan kassalla, pitäessäni puhetta, kävellessäni korkokengillä , liikkuessani tanssitunnilla ja olen varma että pian kompastun enkä pääse enää ylös. Mietin miltä näytän nauraessani, alastomana tai punastuessani ja riittämättömyyden tunne on kuin illalliskutsuilla jossa edustetaan liian tiukassa mekossa ja kaikki katsovat päästä varpaisiin. Katson peiliin ja muistan sanat joita en olisi halunnut kuulla ja sanat jotka sanomatta jäivät. Vetäydyn itseni sisään, minun kehoni ei ole minun. Peitän kasvoni tietoisena siitä että olen rikkonut hetken ja olen kykenemätön korjaamaan sitä. En tiedä onko pelottavampaa se, mitä on ulkona vai mitä piilee sisällä. Toisinaan säpsähtelen tiskatessani, tuntuu että tiskikaapin ylimmällä hyllyllä olevat lasit liikkuvat liikkuvat valmiina tipahtamaan päälleni. Työhaastattelussa tuijotan pakokauhuisena aukinaista kengännauhaani ja unohdan vastata kysymyksiin varmana siitä että tämä sinäänsä inhimillinen erehdys on sinetöinyt kohtaloni ja paikka annetaan henkilölle jolla on aina kengät moitteettomasti solmittu, joka puristaa kättä itsevarmasti, jolla on kynähameensa alla sukkanauhaliivit, salkussa kymmenen sivun pituinen ansioluettelo sekä matkaeväänä asennetta ja itsevarmuutta. Katastrofiajattelu on joko täysin aiheellista tai sitten ruokkii itse itseään, sillä viime aikoina olen kaatuillut, kompuroinut, jumittunut hissiin sekä yleisöltä kiellettyyn käytävään, joutunut ystävän tylysti ignoraamaksi, jäätynyt, mennyt paikalle olettamaani oikeaan aikaan huomatakseni että muiden aika ei ole sama kuin minun aikani. Sympaattisessa paniikkihäiriödokumentissa nuori nainen kertoo vieneensä kaikki pelkonsa loppuun asti, kuvitelleensa itsensä suljettuun huoneeseen ja miten uskomaton energia vapautuu myöhemmin kun vihdoin päästää irti kauhutarinoistaan ja on hetken jännittämättä joka senttiä ruumiistaan. Ja miten hän opettelee, että on oikeus tuntea eikä jokaiseen tunteeseen tarvitse välittömästi reagoida. Suuria hyviä tärkeitä ponnistuksia! Onneksi onnistuin tekemään melko hyvää mutakakkua; uuni ei jäänyt päälle ja sytyttänyt kuolemaan johtavaa tulipaloa, enkä leiponut kakkuun mitään myrkyllistä enkä terävää. En myöskään heittänyt leipomustani kenenkään naamaan enkä kompastunut siihen itse. Kukaan ei tullut syyttämään minua huonosti tehdystä kakusta eikä minulle naurettu kakkuinnostukseni takia. Nautin kakusta miettimättä miltä näytän tällä mässäilyn ja possuilun hetkellä, enkä onnistunut loukkaamaan ketään kakullani. Kakkua ei otettu minulta pois ja rohkenin myös tarjota kakkua toisellekin. Uskalsin ottaa toisen, kolmannen ja neljännen kakkupalan, aurinko ei sammunut eivätkä kaapissa piileskelevät möröt vaatineet palaansa leivonnan tuloksesta. Siispä: Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!

Unessa

Nukkuminen on aliarvostettua. Nukkuminen on ihanaa. Katu-uskottavimpia tyyppejä ovat ehkä yöperhoset jotka liihottavat kahden tunnin yöunilla parin vuorokauden takaiset kajalit silmissä, mutta minä väittäisin olevani kaksinverroin itkuisempi ja synkeämpi jos en saisi unta.

Nukkua voi missä vaan, miten vaan, milloin vaan, mutta nukkumisen kanssa voi myös hifistellä perverssihin, lähes fetistisiin mittasuhteisiin saakka; unettavaa musiikkia soimaan, viivytellen nukahtamista viimeiseen asti, nauttien tunteesta kun silmät painuvat väkisin kiinni ja ripsien lomasta kajastaa lukulampun valo.

Unissani teen joskus toisin, opiskelen kondiittoriksi tai omistan viisitoista kissaa. Edes unessa en kuitenkaan ole täysin vapaa, harvemmin uneksin itseäni kauniimmaksi tai itsevarmaksi, unimaailmassakin mokaan, tosin kolhut ja tönäisyt tuntuvat pehmeämmiltä kuin hereillä. Nään usein unta jo tehdyistä virheistä, teen asiat uudestaan ja paremmin silmät suljettuina. Toki unissani on myös vaaleanpunaisia puita, yksisarvisia ja puhuvia eläimiä, puiden alla on turvallista nukkua ja ilma on lämmin. Unissani uin, kiipeän, lennän ja putoan, nousen ja selviän. Joskus unessa on häivähdys menneestä tai enteitä tulevasta.





On aikoja jolloin uni ei tule viikkoihin, nukkumaanmenosta tulee painajaista. Päivisin kuljen puoliteholla, yöllä kirjoitan tai katselen ikkunasta hämärässä hiipivää kissaan. Nukkuminen pelottaa, ystävästä tulee vihollinen. Pitää väsyttää itsensä, polttaa loppuun, täytyy opetella itsensä taas uneen. Kun uni jossain viidennen vesilasillisen ja hätäisten hengenhaukkomisten välillä vihdoin saapuu, se ei kiedo syleilyynsä lempeästi vaan tukehduttaa peittojen alle. Lakanat kietoutuvat jalkoihin, aamulla olo ei ole levännyt vaan raskas, raajat ovat puutuneet.



Muutama vuosi sitten vannoin yksin nukkumisen nimeen. Joitakin päiviä yllätin itseni itkemästä kun en tahtonut jäädä yksin pimenevään iltaan. Olen siis kääntänyt takkini yksinäiselle unelle. Puolustaudun sillä etten tullut ajatelleeksi että tuhina niskassa, toisiinsa kietoutuneet kalpeat raajat, tärinät, uniäänet ja öinen tarraaminen kädestä ovat suloisinta ikinä.

Vaikka laiskuus on synti ja päivä tekemättä mitään näin ollen hukattua aikaa, voisin hyvin kellua unen ja valveen rajamailla useammankin päivän peräkkäin. Ajatus virtaa hitaasti, kaikki on sumeaa, ei pelota. Kun kauhu vaanii sängyn alla, käännän kylkeä ja käperryn lämpimänonnelliseen tiedottomuuteen.

Pientä pintaremonttia

Välineet:
Maali jonka jota itseäni tarkemman esteettisen silmän omaava on suositellut

Halvimpia ja näin ollen huonoimpia pensseleitä joita kaupasta (Tokmannilta) löytyy
Halvin telasetti jonka satut näkemään (kun pääsee hintavertailujen pariin, haaveet kuviotelasta ja muista hifistelyistä unohtuvat äkkiä!)
Paljon sanomalehtiä
Maalarinteippiä
Juomista
Pitsaa
Maalarinasu (vaikkapa rekkisfarkut ja printtipaita)
Työtoveri


Työvaiheet:
Aloittakaa maalaamalla seinä täyteen jotain ah-niin kekseliäitä kuvioita (tässä tapauksessa maalasimme puoli seinää täyteen X:iä)
Huomatkaa että ei menny niinku Strömsössä
Aloittakaa työ alusta, vaihtakaa pensseli telaan ja peittäkää aivomyrskyn jäljet maalamalla seinä kiltisti yksiväriseksi
Jos olet työssäsi suurpiirteinen, anna tarkkuutta vaativat tehtävät kuten nurkkien maalaus ja yleinen viimeistely maalaritoverisi tehtäväksi, itse voit loikoilla sängyllä laiskana possuna ja välillä vedellä telalla suuria pintoja lapsekkaalla innolla
Käykää välillä katsomassa työnne jälkeä hieman kauempaa, lähinnä siksi että juoneen toisesta päästä pikkuvirheet eivät näy ja tulee parempi mieli
Maalaukseen kannattaa varata monta monta tuntia, koska se on haastavaa hommaa ja koska työn saattaa joutua keskeyttämään kramppien, nyrjähdysten, radiosta tulevan hyvän biisin tai sängyllä pomppimisen takia

Jossain vaiheessa hauis alkaa krampata ja yleisesti hapottaa, toinen seinä kannattaa jättää seuraavaan kertaan joka on ehkä viikkojen tai kuukausien päästä


Viimeistely:
Seinää voi elävöittää esimerkiksi kirjoittamalla siihen rumalla käsialalla herkimmät lempilyriikkasi tai piirtämällä unettomana yönä liiduilla avantgarde-henkisen taidepläjäyksen
Pintaremontin voi käsittää ulottamaan myös muita kohteita, esimerkiksi oman naaman, mutta kuka nyt sellaista jaksaa
Kiitä maalausseuralaistasi vuolaasti ja muista häntä lämpimin ajatuksin (sekä värvää hänet julkeasti mukaan tuleviin jatkotoimenpiteisiin)

"Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani..."

Sain joltain katuevankelistalta vihkosen jonka väitetään olevan "Tie Jumalan luo". Nimi alle vaan ja sielu vilahtaa taivaaseen. Kädet ristiin ja pari rukouksenpätkää ulkoa, isänjapojanjapyhänhengennimeen niin pahat ajatukset ja ajattelemattomat teot on puolestani sovitettu. Jokainen uskokoon mihin haluaa, minulle riittää kunhan oppisin uskomaan toisiin ja edes vähän itseenikin. Kuulun kuitenkin kirkkoon varmuuden vuoksi. En varmuuden vuoksi taivaspaikkaa tavoitellen, vaan siksi että kirkollisveron maksamalla koen olevani oikeutettu nukkumaan kirkon penkillä jos olen vailla kattoa pään päälle sateisena yönä. Vaikka eihän kirkon ovi ole edes juuri koskaan auki kun sitä käy kiskomassa.. Minua kiinnostaa myös keskustella (provosoitua ja huutaa epäasiallisesti) uskonasioista ja käydä kyyläämässä kun kirkkokansa veisaa joululauluja. Toisaalta ihailen kirkkotaidetta, toisaalta tekisi mieli olla lapsellinen ja raaputtaa hävyttömyyksiä kirkon penkkiin. Jos kävelisin alttarille valkoisessa mekossa, jumala ei varmaankaan olisi ensimmäisenä mielessäni, eikä jumalakaan varmaan minusta tykkäisi, sehän päättää ketä saa rakastaa. Hääseremonian aikana kuolleet kääntyisivät haudassaan, salama iskisi saarnastuoliin ja takapenkin häävieraat loisivat huutaisivat vastalauseitaan. Siinäpä huutaisivat, elämä on lyhyt.
Jos tavoittelisin taivasta, minulla saattaisi olla mahdollisuuksia päästä takimmaisen sadepilven reunalle istumaan, sen harmaan ja huteran. En minä niin syntinen ole, en petturi enkä kavaltaja. Tai no kerran kavalsin luokkani pojat, niillä oli pornolehtiä pulpetissa ja minä olin pieni vihainen feministi. Pojat eivät koskaan antaneet anteeksi, jumala saattaisi. Mutta minä käänsin selkäni jumalalle jo rippikoulussa kun en ristinyt käsiäni ja pusersin huuleni tiukasti yhteen rippivaloja vannottaessa. Silti menin isoseksi, pidin tekopyhänä rukoushetkiä ja katselin kun pappi lauloi pikanopeudella mesyömmeleipääjumalanjajuommelähteestäautuuden että pääsisi ensimmäisenä makkarapadalle. Kaikkien mielestä olin aika kiltti tyttö, oikeasti olin pakanalapsi joka epäili kaikkea ja moralisoi sen minkä ehti, omilla säännöillään kylläkin, ei kristinuskon.
Jumala armahtaa kaikki, niin minäkin - näennäisesti ainakin. Käännän toisenkin posken mutta en rakasta vihollistani. Ehtaa jeesustelua siis. Haluaisin olla laupias samarialainen joka antaa viimeisen ihokkaansa, ei käännä selkäänsä ja jonka ovet ovat avoinna sekopäille, idiooteille, taistelutovereille, luurangoille, vampyyreille ja muille haamuille. Yritän olla puolueeton mutta onnistun vaikuttamaan välinpitämättömältä, välitän mutta vaikutankin holhoavalta. Marttyyri-itku on peruskamaa, ja kritiikkiin reagoin kuin tieltään hairahtunut munkki, ruoskin itseäni loputtomiin odottaen ihmeparannusta.Unissani opettelen olemaan suopea, paistan lettuja kaikille enkä pelkää ketään enkä mitään.
Joskus taivaallinen johdattaja voisi olla avuksi. Olisihan se helpotus jos jostain ylhäältä ojentuisi sormi joka koputtaisi päähän ja käskisi pitää turvan tukossa silloin kun suusta on tulossa tavallistakin isompi sammakko, syödä lautasen tyhjäksi ja rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Se sanoisi että vittusaatana, minä loin sinulle taivaan ja maan ja joten vähän kunnioitusta tähän suuntaan, lepää viheriäisellä niityllä ja juo virvoittavaa vettä ynnä muuta sellaista ja lakkaa ajattelemasta turhuuksia ja pohtimasta mitä muiden päissä liikkuu. Oikeastaan, lakkaa ajattelemasta kokonaan. Sinun puolestasi on ajateltu, vuorosanat ovat tässä. Toisaalta, jos olisin vain taivaan isän marionetti, en olisi ikinä kokenut sitä huumaavaa hädän hetkeä, kun päivä menee pilalle huonon vitsin takia, vapauden tunnetta kun sunnuntaina ei tarvitse pyhittää lepopäivää vaan sunnuntaita voi pitää vaikka tiistaina, tai kun on hirmuisen onnellinen jostain mistä jumala ei ehkä diggaisi. Kun saa pyhyyden kokemuksen korkealla vuorella tai aamiaispöydässä ja unohtaa hetkeksi kaiken syyllisyyden ja häpeän.
"Toiselle on tehtävä sitä, mitä itselle toivoo tehtävän" on lienee kultainen sääntö joka toimiva riippumatta siitä, minkä sortin pyhä henki tai suurempi voima elämää ohjailee. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii - ehkä noissa ylevissä sanoissa voisi olla lähimmäisenrakkauden avain, hurskauden aakkoset ja tie paremmaksi ihmiseksi. Eli nyt loppui nillitys, kiukuttelu, epäoikeudenmukaisuus, vääristä asioista vitsailu, kaunan kantaminen,ajattelemattomuus, moralisointi,möläyttely,hysterisointi.... You wish.