sunnuntaina
Why is a raven like a writing desk?
.......
........
Emilia (L. M. Montgomeryn teoksessa Emily of New Moon)
"Her soul was like a star"
Emilia on tiennäyttäjä kirjoittaville tytöille ja naisille. Runotytöstä on tullut käsite.Eteerinen ja mystinen tyttökirjan sankaritar oli minusta kiehtova ja hieman erilainen kuin muut kilpasisarensa. Kaltaiseni kirjojen maailmaan pakeneva, melankolian syvissä vesissä (jo varhaisteininä) kahlaava tyttö löysi oitis sielunyhteyden tähän koppavalta vaikuttavaan mutta pohjimmiltaan herkkään runoilijanalkuun. Emilian herkkä tapa olla, kirjan miljöö, runollinen tyyli ja lastenkirjaksi epätyypillisen tiivis ja surumielinen tunnelma viehättivät, ja viehättävät yhä. Emilia pelkää rakkautta, kärsii luomisen tuskaa (jota kuvataan paikoin lämpimällä huumorilla) ja kokee niin iloja kuin raastavia surujakin, mutta hänen tähtensä loistaa kirkkaana. Romaaneissa kulkee mukana toivon kipinä, joka ei sammu kokonaan synkimpinäkään hetkinä. Kirjailija Montgomery kärsi depressiosta, ja on ihailtavaa miten pimeästä mielestä on voinut syntyä jotain niin kaunista. Vieläkin lapsettaa sen verran huolella, että haluaisin matkustaa Prince Edwardin saarelle romantisoimaan ja ihailemaan maisemia joihin kirjailija on Emilian ja toisen romaaniensa sankarittaren, Annan, sijoittanut.
.....
Amélie ( Jean-Pierre Jeunetin elokuvassa Le Fabuleux destin d’Amélie Poulain)
"With a prompter in every cellar window whispering comebacks, shy people would have the last laugh."
Joka toinen tyttö haluaisi luultavasti näyttää Audrey Tautoulta, ja siispä tämä suorastaan raivostuttava näyttelijävalinta vei ensimmäisellä katsomiskerralla minunkin huomioni itse tarinalta. Vasta muutaman uusintakierroksen avulla kykenin olemaan piittaamatta Audreyn söpöilymaneereista. Ignorasin pääosan esittäjän ranskalaisen kauneuden ja rakastuin leffan toden ja unen rajamailla hiipivään kuvaustapaan ja maailman naivistiseen tarkkailuun. Karkkivärejä! Sympaattisia tyyppejä! Epätodellisia tapahtumia! Romantiikkaa! Katsoin elokuvan viimeksi kesällä, ja sen sanoma iski epämääräisissä emootioissa kuukausikaupalla velloneeseen sydämeen sen verran kovaa, että oli itsekin pakko askarrella ja piilottaa rivien välistä rakkautta huokuva viesti odottamaan löytäjäänsä. Minussa ei asu todellakaan mutruhuulista ranskatarta, mutta löydän palan itseäni Amélien luontenpiirteistä: Satumaailmaan uppoutuva, ujoileva sivustakatsoja jota ihmisten käytös hämmentää mutta joka toivoo heille kuitenkin pelkkää hyvää. Amélie ei oikein osaa aina olla eikä ole ihan messissä siitä mitä tapahtuu ja miten pitäisi toimia- en minäkään. (Valitettavasti siinä missä Amélie on puhtaasti aurinkoinen ja herttainen, olen itse vaikea ja melankolinen, mutta hei, eihän se olekaan oikea ihminen..!) Amélien kaltaisia siirappisia leffoja pitäisi olla enemmän, nii(s)tä kuuluisi nauttia säännöllisin väliajoin suklaan kanssa.
.....
Selma (Lars Von Trierin elokuvassa Dancer in the dark)
"If I only could..shelter you."
Dancer in the dark on melodramaattisuuden ja sentimentaalisuuden multihuipentuma - ja se toimii. Sekopäisen ohjaajagurun Von Tierin ja lempiartistini Björkin yhteistyö on tuottanut taideteoksen jollaisen itse olisin halunnut tehdä. Ei ihme jos Björk tunsi sekoavansa Selman traagiseen kohtaloon samaistuessaan, saahan elokuva sydämeni halkeamaan ihan vain kotisohvaltakin katsottuna. Kun näin leffan ensimmäisen kerran, itkin niin etten saanut henkeä. Se on brutaalin kaunis, ja liioittelevuudestaan huolimatta jotenkin niin tosi, elämä ei ole pelkkää prinsessasatua. Björkin säveltämä musiikki tukee tarinaa ja luo kontrastia kolkon arjen ja Selman sentimentaalisen musikaalihaavemaailman välille. Björk heittäytyy Selman rooliin tavalla jota on lähes kivuliasta seurata, sokeutuvan työläisnaisen tarina tulee suoraan iholle. Björk ei sievistele vaan itkee, nauraa ja huutaa tuskaansa vääristynein kasvoin. Kiehtova ja moniulotteinen hahmo, johon ei voi olla samaistumatta jollain tasolla. Leffa saa aikaan painon tunteen rintaan, tekee itsekin mieli huutaa ja itkeä niin kovaa kuin keuhkoista lähtee. Elokuvaa tuli katsottua lukuisia kertoja silloin kun elämä ei kohdellut niin kauhean hyvin, hetken peiton alla nyyhkyttämisen jälkeen kuljin viikkokausia Selman nahoissa, vastentahtoinen kävelymatka kouluun muuttui mielikuvituksessani sadaksiseitsemäksi askeleeksi hirttolavalle.
....
perjantaina
tiistaina
All that I meant was good
Hei Joulupukki,
olen yrittänyt olla hirmu kiltti
mutta olen onnistunut
olemaan lähinnä
lapsellinentyperätahditonepävarmamustasukkainen
ahnelaiskayliherkkä
sarkastinenujovaikearistiriitainenheikkoepäluuloinen
hidashaihattelijaromantisoijakyylätosikko.
Siispä toivoisin lahjaksi uutta päätä,
entisessä on jotain vikaa.
maanantaina
lauantaina
Vespertine : Things flourishing in the evening
Tämän vuodenajan albumi on ehdottomasti Björkin Vespertine. Siinä missä monet muut Björkin levyt ovat hyvin päällekäyviä ja vahvasti lihaa ja verta, Vespertine on kuin särkyvää lasia, hitaasti soljuva ja täynnä mikroskooppisia ääniä. Albumin äänimaailma ja sen ympärille luotu visuaalinen ilme on herkkä, intiimi ja vähäeleisen kaunis.
Vespertine kertoo niistä kaikkein salaisimmista tunnoista ja herkimmistä mielentiloista, siitä kun herää yöllä putoamisen tunteeseen. Se kertoo ylimääräisistä sydämenlyönneistä, merkitsevistä katseista, kyynelistä, varovaisista hymyistä ja kuiskauksista. Se kertoo siitä, mitä tapahtuu ihmisen sisällä, solutasolta lähtien.
Albumin lyriikat ovat salaperäisiä ja maalailevia. Sanoissa on tiettyä surumielisyyttä, sinisten hetkien melankoliaa, mutta myös lämpöä ja toivoa. Vespertine on kuin kosketus (ehkä hieman kylmin käsin mutta hyvää tarkoittava).
Vespertine on kuulas ja valkoinen, aluksi jopa kylmä, mutta kätkee sisälleen pieniä hauraita ääniä (Narskuvaa pakkaslunta! Jään ritinää!) jotka kuulee vain kun sulkee silmänsä. Musiikki on lähellä ihmistä ja luontoa, se vie ajatukset pohjoiselle jäätikköalueelle. Albumi sopii pimeisiin kuukausiin jolloin käperrytään hiljaisen onnelliseen horrokseen villasukat jalassa, juodaan teetä ja vajotaan illuusioon siitä ettei koskaan tarvitse mennä ulos.
tiistaina
Double shifts and early starts
keskiviikkona
Limousines! oranges! stars! moons! submarines! jeeps! glaciers! cars! caterpillars! even grapes!
Koska olen piinaavan h i d a s syömään ja - myönnettäköön - saatan näyttää syödessäni ihan pikkuisen siltä että jokainen haarukallinen on murha, kanssani päätyy usein ruoka-aiheiseen keskusteluun. Tuskallisen näköisistä ateriointitavoistani huolimatta en ole syömishäiriöstä kärsivä enkä yritä päästä eroon talvikiloistani , en nirsoile kakkupöydässä enkä välttele vaaleaa leipää. En tiedä oikeaoppisesta ruokavaliosta mitään, paitsi että itse pysyn tolpillani kun syön kaikkea vähän ja joskus vähän enemmänkin.
Noudatan rasvapitoista, vähälihaista (mutta kuitenkin satunnaisesti hairahtuvaa niin etten voi kutsua itseäni kasvissyöjäksi), supersokerista, ja säännöllisen epäsäännöllistä ruokavaliota. Annoskoot joko säälittävän pieniä tai niin suuria että niistä riittäisi kahdelle tai kuudelle muullekin. Jälkiruoka saattaa tulla ennen pääruokaa, pääruoka saattaa olla tulematta ollenkaan jos laiskottaa tai jos ostan mielummin piparisuklaata. Joidenkin vatsa kurnii äänekkäästi kun heillä on nälkä, minun mahani murisee lähes aina. En ota sen juttuja niin vakavasti. Lääkärini itkisi varmaan verikyyneliä jos tietäisi, että saatan korvata päivän syömättömyyden keskellä yötä tapahtuvalla mättösessiolla jossa mahaani katoaa viikon ruokaostosten verran settiä. Toisinaan syön myös sievästi useita pieniä aterioita päivässä - noin kymmenen tarkemmin sanoen.
Olen avaruusajan lapsi. Nautin suuren osan ravintoani kapseleina ja pillereinä. Kun on nauttinut päivittäisen annoksen deetä ja ceetä ja kalkkia ja kalaöljyä niin kyllä jaksaa taas matkata Pandan tehtaalle hakemaan laukut täyteen karkkia. Huolestuttavaa, medikalisaatio on nykypäivän mörkö, pelastakaa minut pilleripurkeilta.
Ruuassa olennaista on maun lisäksi se, miltä se tuntuu suussa. On kiva jos ruuassa on jotain sattumia (paitsi ei ehkä puurossa, mannapuuro on saatanasta) tai ylläritäytepläjäys sisällä. Olen sokeririippuvainen, suklaa on suuri(n) osa ruokavaliotani. Koen tuon elämän eliksiirin ravitsevan mieltäni ja kehoani, ainakin viimeksimainitusta se tekee salettiin , öö, pehmeämmän, toivottavasti henkiset ominaisuudetkin jonain päivänä muuttuisivat suloisiksi kuin suklaa.
Minun keittiöni ei todellakaan ole kodin sydän, tai ainakaan minua ei sinne pitäisi päästää. Leikkaan leivän ohella myös sormeeni ja hyvällä tuurilla kanssakokkaajankin sormeen. Nuudelini löytyvät useammin lavuaarista kuin lautaselta, ja olen todistettavasti valmistanut ainakin kahdesti kuorrutetta jota leivos hylkii. En siltikään ole pysytellyt erossa kauhanvarresta, vaan luon yhä uudelleen ja uudelleen kammottavia ällömakeita tai vaihtoehtoisesti täysin mauttomia leipomuksia. En myöskään osaa käydä ruokakaupassa. Tai siis kyllähän sieltä yleensä jotain mukaan tarttuu, mutta vaikka ostoslistalla lukee tikkukirjaimin "RUOKAA", koriin eksyy silti piparkakkutaikinaa, cokista, vaniljarahkaa ja pestoa. Yritä noista sitten loihtia viikon ateriat.
Haluaisin tietää enemmän viineistä. Tämänhetkinen tietämykseni rajoittuu siihen, että niitä on ainakin punaista ja valkoista sorttia ja että ne nousevat päähäni yhtä nopeasti kuin eka siideri varhaisteinille. Silloin harvoin kun uskallan lähteä Alkon alahyllyä edemmäs kalaan, tuloksena on ainoastaan halpislaarin antimiakin pahemman makuinen litku (="aikuiseen makuun") ja tyhjempi kukkaro.
Huolimatta omasta lähes täysin tunteiden ohjailemasta, erittäin yksipuolisesta ja hävettävän epäkulinaristisesta ruokakulttuuristani katson oikeudekseni dissata ihmisten syömistapoja, hiiteen dieetit ja terveyttä tai timmiyttä tavoittelevat ruokavaliot, lisää pullaa! Olen hyvin kiinnostunut maistelemaan kaikenlaisia jännittäviä asioita. (Tosin tosipaikan tullen pupu menee usein pöksyyn: kerran tuttavani julma sukulaistäti tarjosi kalakeittoa josta kurkisti kokonainen kalan pää, loiskautin hirviön takaisin kattilan pohjalle kasvot kalpeina, ei tullut mieleenkään järsiä otuksen jäätävästi tuijottavaa naamaa!) Haaveilen kuitenkin Madventures-henkisestä ruokamatkasta maailmalle, joskin joku voisi väittää että ensin pitäisi opetella selviämään kunnialla oman keittiön haasteista ja pyhiinvaelluksesta lähikaupan pakastealtaalle...
Noudatan rasvapitoista, vähälihaista (mutta kuitenkin satunnaisesti hairahtuvaa niin etten voi kutsua itseäni kasvissyöjäksi), supersokerista, ja säännöllisen epäsäännöllistä ruokavaliota. Annoskoot joko säälittävän pieniä tai niin suuria että niistä riittäisi kahdelle tai kuudelle muullekin. Jälkiruoka saattaa tulla ennen pääruokaa, pääruoka saattaa olla tulematta ollenkaan jos laiskottaa tai jos ostan mielummin piparisuklaata. Joidenkin vatsa kurnii äänekkäästi kun heillä on nälkä, minun mahani murisee lähes aina. En ota sen juttuja niin vakavasti. Lääkärini itkisi varmaan verikyyneliä jos tietäisi, että saatan korvata päivän syömättömyyden keskellä yötä tapahtuvalla mättösessiolla jossa mahaani katoaa viikon ruokaostosten verran settiä. Toisinaan syön myös sievästi useita pieniä aterioita päivässä - noin kymmenen tarkemmin sanoen.
Olen avaruusajan lapsi. Nautin suuren osan ravintoani kapseleina ja pillereinä. Kun on nauttinut päivittäisen annoksen deetä ja ceetä ja kalkkia ja kalaöljyä niin kyllä jaksaa taas matkata Pandan tehtaalle hakemaan laukut täyteen karkkia. Huolestuttavaa, medikalisaatio on nykypäivän mörkö, pelastakaa minut pilleripurkeilta.
Ruuassa olennaista on maun lisäksi se, miltä se tuntuu suussa. On kiva jos ruuassa on jotain sattumia (paitsi ei ehkä puurossa, mannapuuro on saatanasta) tai ylläritäytepläjäys sisällä. Olen sokeririippuvainen, suklaa on suuri(n) osa ruokavaliotani. Koen tuon elämän eliksiirin ravitsevan mieltäni ja kehoani, ainakin viimeksimainitusta se tekee salettiin , öö, pehmeämmän, toivottavasti henkiset ominaisuudetkin jonain päivänä muuttuisivat suloisiksi kuin suklaa.
Minun keittiöni ei todellakaan ole kodin sydän, tai ainakaan minua ei sinne pitäisi päästää. Leikkaan leivän ohella myös sormeeni ja hyvällä tuurilla kanssakokkaajankin sormeen. Nuudelini löytyvät useammin lavuaarista kuin lautaselta, ja olen todistettavasti valmistanut ainakin kahdesti kuorrutetta jota leivos hylkii. En siltikään ole pysytellyt erossa kauhanvarresta, vaan luon yhä uudelleen ja uudelleen kammottavia ällömakeita tai vaihtoehtoisesti täysin mauttomia leipomuksia. En myöskään osaa käydä ruokakaupassa. Tai siis kyllähän sieltä yleensä jotain mukaan tarttuu, mutta vaikka ostoslistalla lukee tikkukirjaimin "RUOKAA", koriin eksyy silti piparkakkutaikinaa, cokista, vaniljarahkaa ja pestoa. Yritä noista sitten loihtia viikon ateriat.
Haluaisin tietää enemmän viineistä. Tämänhetkinen tietämykseni rajoittuu siihen, että niitä on ainakin punaista ja valkoista sorttia ja että ne nousevat päähäni yhtä nopeasti kuin eka siideri varhaisteinille. Silloin harvoin kun uskallan lähteä Alkon alahyllyä edemmäs kalaan, tuloksena on ainoastaan halpislaarin antimiakin pahemman makuinen litku (="aikuiseen makuun") ja tyhjempi kukkaro.
Huolimatta omasta lähes täysin tunteiden ohjailemasta, erittäin yksipuolisesta ja hävettävän epäkulinaristisesta ruokakulttuuristani katson oikeudekseni dissata ihmisten syömistapoja, hiiteen dieetit ja terveyttä tai timmiyttä tavoittelevat ruokavaliot, lisää pullaa! Olen hyvin kiinnostunut maistelemaan kaikenlaisia jännittäviä asioita. (Tosin tosipaikan tullen pupu menee usein pöksyyn: kerran tuttavani julma sukulaistäti tarjosi kalakeittoa josta kurkisti kokonainen kalan pää, loiskautin hirviön takaisin kattilan pohjalle kasvot kalpeina, ei tullut mieleenkään järsiä otuksen jäätävästi tuijottavaa naamaa!) Haaveilen kuitenkin Madventures-henkisestä ruokamatkasta maailmalle, joskin joku voisi väittää että ensin pitäisi opetella selviämään kunnialla oman keittiön haasteista ja pyhiinvaelluksesta lähikaupan pakastealtaalle...
sunnuntaina
When I am an old woman, I shall sit down on the pavement when I am tired and gobble up samples in shops and press alarm bells
Elokuvien vanhuksilla on hopeaiset hiukset ja lomaosake Rivieralla. Jos tapahtuu jonkinlainen biologinen ihme ja elän vanhuuden päiviin saakka, olen varma että minulla on ainoastaan lonkkavika ja lääkeriippuvuus. Käyttäydyn passiivis-aggressiivisesti kaupan kassalla ja lääkärissä, katson oikeudeksi ilmoittaa tomaatin hävyttömästä kilohinnasta ja muista maailman epäkohdista kovaan ääneen ja kailotan mielipiteeni julki huutaen koko rohisevien keuhkojeni voimalla silloin kun joku erehtyy kysymään kuulumisiani - ja silloinkin kun ei kysytä.
Pukeudun varmaankin vielä nykyistäkin mauttomammin ja mukavuudenhaluisemmin, garderobini koostunee erilaisista hulmuavista, läpikuultavista paituleista sekä epämääräisistä kaavuista ja kauhtanoista jollaisen voi heilauttaa harteilleen silloin kun pohjoiset tuulet puhaltavat. Kun kaikki järki on kaikonnut päästä, unohdan hattukammoni ja alan käyttää leveälierisiä olkiviritelmiä, juuri sellaisia joiden päällä on hedelmäkori tai linnunpesä tai molemmat yhtäaikaa. Minulla on jo nyt hallussani kaikkia pukeutumisen lakeja härskisti rikkovat mummopantsit...ja tykkään niistä! Eli kun lasiin tulee muutama vuosikymmen lisää, tulee olemaan hyyyvin vaikeaa sanoa liikuskelenko ihmisten ilmoilla alusvaatteisillani vaiko muuten vain törkeän mallisissa ja silmiäsärkevän sävyisissä koltuissa.
Minulla saattaa olla jokin eläin, ehkä purentavikainen ja takkuinen koira, tai sitten ohikulkijoita vittumaisesti virnistellen verhonraosta kyyläävä lihava kissa, olkoonkin että allergiani pakottaa minut varmaankin tuplaamaan lääkityksen ja silittämään kattia maski kasvoillani. Kissa ei tule olemaan talon ainoa kyttä, sillä aion todellakin hankkia kiikarit ja mahdollisia muitakin vakoilulaitteita ja tiirailla häpeämättömästi vastapäisen asunnon salattuja elämiä sekä sitä, kuka jättää aina roskapussinsa roskalaatikon viereen. Kirjoitan valituslappuja ilmoitustaululle ja tiputtelen postiluukuista, hakkaan kävelykepillä kattoa enkä tervehdi ihmisiä jotka soittavat paskaa musiikkia liian kovalla. Näin siis siitäkin huolimatta, että itse olen oletettavasti lähes kuuro ja joudun huudattamaan radiota ja televisiota sellaisilla taajuuksilla että laastit tippuvat seinistä.
Jos kukaan sietää minua lähellään edes sillontällöintoisinaan, hän joutuu kestämään päämäärätöntä haahuiluani, höyrypäistä tekotaiteiluani, hallitsemattomia tunteenpurkauksiani, yleistä kylähulluuttani ja vielä tämähetkistäkin huomattavampaa h i t a u t t a. Minusta on joskus aika ihanaa käyttää heräämiseen viisi tuntia aikaa, joten vanhoilla päivilläni sängystä nouseminen saattaa vallan hyvin kestää iltauutisiin saakka. Hitailun lisäksi muutkin vammat vaivaavat; ruumiin hallinta pettänee, en pysty kontorolloimaan muuvejani enkä pitämään itseäni kasassa. Ihan ilman iän mukanaan tuomaa kömpelyyttäkin onnistuin potkaisemaan minua lähestyvää ihmisparkaa polvella henkitorveen silloin kun sitä vähiten tarkoitin ja muutkin sulavat liikkeet ovat erikoisalaani, joten mummona sohin varmasti kotisairaanhoitajaa lusikalla silmään ja kaadan muut asiakkaat kumoon ostoskärryilläni lähikaupassa asioidessani. Ja jos yhtään läheisemmästä kontaktista on kyse, niin sinä onkin sitten tekarit kurkussa, rillit mutkalla ja pää ja raajat tutisevat jokainen eri tahtiin...
Olen melko mahdoton jo nyt, ja voin vain kuvitella miten vuosien edetessä alati pahenevat muistihäiriöt, krooniset sairaudet ja hallusinaatiot tekevät minusta sietämättömän harpun. Otan myös todennäköisesti takaisin melko nuhteettoman teini-ikäni, ja maistelen konjakkia isolla lusikalla kaksin käsin sekä poltan piippua niin että viimeisetkin keuhkojen rippeet palavat mustaksi. Siinä ohessa häiriköin naapureita toikkaroiden ympäripäissäni tekonivelet lonksuen, ja sytyttelen piipun ohella palamaan myös verhoja, puutarhakeinuja ja pariskuntien tuulipukuja.
... Mutta illan pimennyttyä istun lukulampun valossa lukemassa satuja ja syömässä vihreitä sammakkokarkkeja miettien kyynelistä sumein silmin niitä pieniä hetkiä jotka tekevät minut onnelliseksi, enkä ole yhtään vihainen ja ilkeä.
maanantaina
I can smell a pinch of hope
Välttelen peilejä, peitän kasvoni valokuvissa. Kiemurtelen joutuessani kohtaamaan kuvajaiseni. Mielikuvissani kasvoni ovat tulkitsemattomat, hämmennyn kun joku tekeekin havaintoja ilmeestäni. Oman kuvansa peilaaminen toisen silmistä saa tuntemaan itsensä haavoittuvaksi: Kuka minä sinun mielestäsi olen? On hienoa tulla nähdyksi, on pelottavaa olla näkyvillä. Maailmalta voi piiloutua monin tavoin: Voi väistää kysyvää katsetta, peittää huolellisesti kaikki jäljet jotka paljastaisivat mistä on tullut ja mitä kokenut, olla näyttämättä arpisia sääriään - ja vielä vähemmän arpista sydäntään, verhota tunteensa ja itkeä vasta kun valot on sammutettu, olla hiljaa onnellinen uskaltamatta edes kuiskata sitä ääneen ja lakata käyttämästä niitä ihania kenkiä jotka kopisevat hieman liikaa, sulautua tapettiin.
On harmillista, että vaikka piileskellessä näkee ihan hyvin mitä ympärillä tapahtuu (ja arvailee sitäkin enemmän), muiden on vaikea päästä näkymättömyysviitan alle jollei sitä hieman raota. Ja koska piilosilla kuuluu olla hiiren hiljaa, ei voi sanoa mitään, silloinhan piilopaikka paljastuisi! Joskus ei muista, ettei ajatuksia voi tietää jollei puhu niistä, etteivät päänsisäiset arvailut ole sama kuin sanat ja että ehkä asioilla on väliä, niillä vähän hölmöilläkin.
Äiti on aina sanonut, että pitäisi käyttää pipoa pakkasella, syödä kasviksia ja puhua tunteistaan. Kolme kultaista sääntöä, kaikki meinaavat välillä unohtua - mutta minä yritän!
torstaina
(I'm hi-tech baby)
Kävin vähän jumpassa. Ekaa kertaa kuukausiin. Hikoilin yhtä paljon kuin kolmenkymmenen asteen helteessä tai satiinihousut jalkoja vasten liimaantuneena. Ohjaaja kuulosti häiriintyneeltä puhelintytöltä. Minua puolet pienemmät tyypit nostelivat itsensä kokoisia painoja, minä yritin saada kädet täristen paria kiloa irti lattiasta. Taustalla soi rakkauslauluja täydellä volyymilla, en ymmärrä miksi, ei jumppaamisessa ole mitään herkkää ja romanttista!
Ohjaajan bravuuri oli supernaismainen loikka jossa pompittiin toinen käsi ylös ojennettuna kattoa kohti. Luulenpa etten ota muuvia käyttööni ensi yönä heittäessäni rillit nurkkaan ja lähiessäni tapani mukaan loikkimaan katoille ja taistelemaan rikollisia vastaan. Hädänalainen joutuu mielummin mörköjen syömäksi tai jengitappeluun kuin pelastautuu vajaamielisen hyppelehtijän käsivarsille.
Puhelintytön ja hänen uskollisen lihaskimppulegioonansa suurta suosiota nauttivat myös käsipainoilla tehtävät kidutusliikkeet. Parin biisin ajan yritin kuvitella itseni lemmenlallatuksia huokailevaksi Madonnaksi (siis juurikin niillä hauiksilla varustettuna, tietenkin!), mutta vartin jälkeen jouduin tunnustamaan voimattomuuteni ja tekemään helpotettuja liikkeitä. Onneksi minun lisäkseni kevennetyllä liikesarjalla lihojaan liikutteli joku sielunsisarenikin, nimittäin reippaasti eläkeikää lähentelevä tätönen. Eikun vaan permistä ja salihousuja kehiin, suunta on kohti palvelutalon päiväjumppaa jossa pyöritellään turvonneita nilkkoja ja sen jälkeen täristään ja voihkitaan viikon ajan sängynpohjalla kun jomottaa niin saatanasti.
Miksi oi miksi pitääkin kiduttaa itseään noin, miksi on niin ylivoimaista laittaa Spotifysta bilemusaa soimaan ja veivata persettä ja rääkätä vatsalihaksia ihan keskenään, suljettujen verhojen takana. On masentavaa että tarvitsen tunnin urheilusuoritukseen ysäripoppia, nollakokoisen pikkutytön kannustavaa hihkumista ja kymmenien trikoohousuisten urheiluhullujen vertaistukea.
Ohjaajan bravuuri oli supernaismainen loikka jossa pompittiin toinen käsi ylös ojennettuna kattoa kohti. Luulenpa etten ota muuvia käyttööni ensi yönä heittäessäni rillit nurkkaan ja lähiessäni tapani mukaan loikkimaan katoille ja taistelemaan rikollisia vastaan. Hädänalainen joutuu mielummin mörköjen syömäksi tai jengitappeluun kuin pelastautuu vajaamielisen hyppelehtijän käsivarsille.
Puhelintytön ja hänen uskollisen lihaskimppulegioonansa suurta suosiota nauttivat myös käsipainoilla tehtävät kidutusliikkeet. Parin biisin ajan yritin kuvitella itseni lemmenlallatuksia huokailevaksi Madonnaksi (siis juurikin niillä hauiksilla varustettuna, tietenkin!), mutta vartin jälkeen jouduin tunnustamaan voimattomuuteni ja tekemään helpotettuja liikkeitä. Onneksi minun lisäkseni kevennetyllä liikesarjalla lihojaan liikutteli joku sielunsisarenikin, nimittäin reippaasti eläkeikää lähentelevä tätönen. Eikun vaan permistä ja salihousuja kehiin, suunta on kohti palvelutalon päiväjumppaa jossa pyöritellään turvonneita nilkkoja ja sen jälkeen täristään ja voihkitaan viikon ajan sängynpohjalla kun jomottaa niin saatanasti.
Miksi oi miksi pitääkin kiduttaa itseään noin, miksi on niin ylivoimaista laittaa Spotifysta bilemusaa soimaan ja veivata persettä ja rääkätä vatsalihaksia ihan keskenään, suljettujen verhojen takana. On masentavaa että tarvitsen tunnin urheilusuoritukseen ysäripoppia, nollakokoisen pikkutytön kannustavaa hihkumista ja kymmenien trikoohousuisten urheiluhullujen vertaistukea.
maanantaina
Sometimes I'm nervous when I talk/ I shake a little
On ihan OK olla vähän asperger, mutta...
...Entä kun sanat eivät järjesty lauseiksi silloin kun kehotetaan puhumaan
...Entä kun peittää suunsa kun nauraa
...Entä kun etsii totuuksia googlesta
...Entä kun on näkymätön tarkkailija
...Entä kun pelottaa
...Entä kun epäilee kaikkien hyvien asioiden olevan unta
...Entä kun odottaa aina pahinta
...Entä kun ei osaa aina kommentoida kuulostamatta ilkeältäsyyllistävältävälinpitämättömältäloukkaantuneelta tai joltain muulta miltä ei todellakaan haluaisi
...Entä kun toivoisi ettei tartuttaisi flunssabakteerin lisäksi myös öisiä murheita, koska oikeasti ne johtuvat vain siitä että on onnellinen siitä ettei ole yksin mutta pelkää ettei ansaitse sitä
...Entä kun tahtoisi lohduttaa muttei oikein uskalla jos onkin ihan väärä ja väärässä ja rikkoo henkilökohtaista tilaa, särkee näkymättömän rajaviivan eikä anna rauhaa. Ja sitten kun kääntää kylkensä ja antaa tilaa, kymmenen sentin välimatka kasvaa kuiluksi joka on pakko rikkoa lapsellisin keinoin
...Entä kun tärkeimpiä asioita on vaikea kirjoittaa edes päiväkirjaan, sivu täynnä tunnetta on taitettava kahtia ja kiedottava teippiin etteivät ajatukset karkaisi
...Entä kun muistaa hienot hetket ihan säälittävän pitkään, tilanteen yksityiskohdat ehkä hämärtyvät mutta tunne säilyy ja vatsasta ottaa vielä pienen ikuisuuden jälkeenkin
...Entä kun empatisoi niin että sydän halkeaa mutta onnistuu olemaan vain rasittava pätijä, komentelija tai tätimäinen ylihuolehtija
...Entä kun jokainen kaunis sana on kulttuurishokki ja sen käsittäminen vie niin monta henkeäsalpaavaa sekuntia että on myöhäistä sanoa mitään takaisin
...Entä kun asperger on oikeastaan (ainoa) tapa olla, kaikessa hankaluudessaan se myös antaa hetkiä jotka tuntuvat joltain jo siksi että jokainen tunne on astetta voimakkaampi koska niiden kaivaminen esiin on niin vaikeaa
...Entä kun kaikki ei kuitenkaan ole kamalaa vaan aika ihanaa, myös (ja erityisesti) yön omituiset emoilut jotka tuntuvat päivänvalossa hassuilta mutta kuitenkin, loppujen lopuksi, niin suloisilta ettei kestä (Mutta sitä ei voi myöntää. Ai miksi? No koska olen asperger, hei haloo!!1)
Pitäisi hakata pään lisäksi seinää myös nyrkeillä, murtaa ahdas laatikko johon itsensä on pakannut ja päästää valo sisään. Sillä valoa on, niin olen kuullut, ja nähnytkin! Erityisesti sitä voi löytää kirjeen rivien välistä sekä lämpimästä katseesta, varsinkin silmistä joiden pohjalla on avaruus. Ja valon voimasta jotain piilotettua herää eloon, ensin kivuliaasti ja hitaasti, repien sisäisiä patoja rikki ehdottoman määrätietoisesti ja lähes säälimättömästi. Ja sitten (juuri kun luulee halkeavansa kappaleiksi!) lopulta hellemmin, kietoen herkänkipuilevat kohdat johonkin pehmeään, korjaten, tehden ehjäksi ja tuoden esiin totuuden, minut. Ja toivon mukaan ne sanat, jotka sanomatta jäivät.
tiistaina
But I remember a distant bell and stars that fell like rain out of the blue
Olen huonomuistinen, hajamielinen ja en
En tajua ajankulua. Minulla ei ole rannekelloa, ja ajatuskin seinäkellon hankkimisesta ahdistaa! Katson siis aikaa puhelimesta - silloin kun muistan, eli hyvin harvoin. En tiedosta suorittaneeni aamutoimia puoliunessa vartin sijasta jo tunnin ajan, ja sitten kun viimein tajuan vilkaista että paljonkos se kello onkaan, pitääkin olla jo tukka putkella ja hammastahnat poskilla viilettämässä kohti määränpäätä. Joskus olin tunnettu siitä, että olin aina ajoissa, tosi ajoissa. Nyt tavaramerkikseni on tainnut muodostua myöhästely, tai vähintään paikalle puuskuttaminen viime minuuteilla. Kaltaiseni onnettoman hidastelijan ei kannattaisi asua tapahtuma-alueen (keskustan) ulkopuolella.
En muista ihmisten nimiä. Jos nimi ei toistu useassa yhteydessä tai en juttele tyypin kanssa usein, nimet unohtuvat hyyyyyvin helposti (sikäli kun ne ovat jääneet mieleen alunperinkään). Saatan tietää kämppikseni maton värin, mutten hänen sukunimeään. Uskomaton muistini aiheuttaa noloja tilanteita esimerkiksi ryhmätöissä kun pitäisi kirjoittaa kaikkien nimet paperiin, eikä viitsisi vuoden opiskelujen jälkeen alkaa kyselemään että "Mikäs sinun nimesi muuten onkaan..niin ja sinun ja sinun ja sinun..?", tai kun pitäisi kiinnittää jonkun huomio eikä voi hihkua hänen nimeään. Muistan ihmiset paremmin vaikkapa "kukkahattuisena tyttönä" tai "kiharahiuksisena miehenä" kuin nimiltä. Noloa, ja saa minut vaikuttamaan epäkohteliaalta. Jos onnistun bongaamaan keskustelun lomassa jonkun nimen jota oletan saattavani tarvita, saatan kirjoittaa salaa vihkon reunaan "Kalle : se poika jonka kanssa teen esitelmää".
Jos muistan toisen nimesi, ota se äärimmäisenä kohteliaisuutena!
En muista kielioppisääntöjä. En sitten millään. Ruotsin taivutusmuodot on sanapari joka saa kyyneleet silmiini vieläkin, taisinpa kuiskia niitä ääneen ylioppilaskokeissakin "Haukionkala"-tyyppisesti. Pienempänä kertotaulu oli samankaltainen murheenkryyni, äiti kyseli minulta kärsivällisesti seitsemänkertaaseitsemää hiki otsassa, ja minä pudistin päätäni turhautuneisuuden itkua tihrustaen. Minulta puuttuu erinäisten muiden osasten, ruuvien ja mutterien lisäksi jokin logiikkapalikka päästä, koska en vain käsitä säännönmukaisuuksia. Jos olisin robotti, olisin jatkuvassa "Hetkinen...prosessoin..."- tilassa.
En ymmärrä juurikaan karttoja, en paina reittejä mieleeni kävellessäni enkä hahmota kaupunginosien sijainteja. Suunnistan puhtaasti intuitiolla, ja joskus se menee oikeaan, usein ei. On varmasti ihan hemmetin mieltäylentävää laahustaa kannoillani painavaa laukkua raahaten kesähelteellä kun minä olen lahjakkaana kaupunkisuunnistajana väittänyt Hietaniemenkadun sijaitsevan vastakkaisessa suunnassa kuin se todellisuudessa on, tai ajaa viidettä kertaa harhaan kun vaistoni väittää oikean tienviitan olevan ihan varmasti viidennen lyhtypylvään jälkkeen vasemmalla! Minulta on myöskin turha tiedustella missä päin on pohjoinen, millä kadulla joku tuttu asuu tai miten pääsee autolla lähimpään kauppakeskukseen : ei mitään hajua!
Unohtelen aineksia sekä muita juttuja, asioita ja hommeleita ruokaa laittaessani. Keitokset saattavat jäädä maustamatta tai mokkapalat vaille rasvaa unohtaessani sen mikroon. Leivokset saattavat paistua muutaman ylimääräisen tovin, ja puuron koostumuksesta tulee usein vähän tuhtia kun en vain kykene palauttamaan mieleeni mikä olikaan puurohiutaleiden ja veden optimaalinen suhde.
En muista mitä olin sanomassa. Minulla saattaa pätkiä armottomasti kesken lauseen (tätä pahentavat entisestään tekijät kuten ujoilu, aiheen piinaavuus tai tavallistakin sekavampi mielentila) eikä minulla ole aavistustakaan mitä yritin sanoa, tai pahimmassa tapauksessa siitäkään, mikä oli koko keskustelun teema. Paasatessani aggrella jostain minua provosoivasta aiheesta, saatankin alkaa ajatella kesken lauseen The XX:n keikkaa tai Ikean kodintarvikeosastoa, ja läppäni menettää punaisen lankansa.
Pelkään unohtelevani asioita jopa enemmän kuin lopulta oikeasti unohdan. Yöpöydälläni on varsin kiitettävän kokoinen post it-lappukavalkadi odottamassa seuraavaa aamua. Olen ihan älytön lista- ja muistilappufanaatikko, ja kirjoitan ylös kaiken, tyyliin "Muista hengittää" (<- joka onkin kyllä itse asiassa hyvä muistaa monellakin tasolla, mutta ei mennä nyt siihen). Poden angstia ja ahdistusta ja saan neuroottisia tärinöitä kun vain mietin mitä kaikkea tärkeää olen mahtanutkaan tänäkin päivänä unohtaa.
...
Mulla oli tähän vielä muutama kohta mutta en nyt muista
lauantaina
...
keskiviikkona
I'll hoover my past away
Nään tasaisin väliajoin unia viihtyisästä kodista jossa on kirppishuonekaluja ja tilaa hengittää (-eikä homevaurioita!). Teen pieniä muutoksia pieneen huoneeseeni luodakseni illuusion elämänlaadun paranemisesta sisustuskankaiden voimalla. Kummallista kyllä, hillitymmän sävyiset verhot eivät taikoneetkaan kämpästäni, saati sitten yleisestä olemuksestani, aikuismaisen tyylikästä.
Minulla on pienimuotoinen addiktio verhoihin...ja tyynyliinoihin..ja kaikkeen pieneen kivaan sinäänsä merkityksettömään jossa on hieno printti tai juuri oikea harmaan sävy tai söpöjä otuksia kuten muumeja. Onneksi varallisuuteni ja pienesti kolkuttava tiedostavan kuluttajan omatunto eivät salli minun pistää huoneeni väritystä uusiksi kovin montaa kertaa vuodessa!
Uusin hankitani on joutsenverhot. Tai siis, yksi sellainen. Pihiys iski Finlaysonin tiskillä ja ostin kangasta vain yhden verhonmitan verran. Tosi fiksua. Toisella puolella roikkuu ruskea lakana. Hyvin ryppyinen, käytetyn näköinen. Yritin silittää sitä, mutta ilman silityslautaa se osoittautui epätoivoiseksi taisteluksi joka aiheutti tuolle kurttuiselle kankaankappaleelle entistä suurempaa vahinkoa.
Haluaisin mustavalkoisen kodin, haluaisin täysin värittömän kodin, haluaisin punaisen retrokodin, haluaisin hempeän sävyisen vintagehempeilykodin. Koska mielikuvani siitä, millaiselta unelmien kämppä näyttää ei ole kovinkaan selkeä, on opiskelijasoluni sen mukainen. Neljä tyynyä sängyllä - kaikki eri värisiä ja tyylisiä, kaksi erilaista verhoa, kaksi pöytää ja miljoonittain lappuja ja lippuja ja julisteita ja kuvia jotka pitäisi piilottaa mutta jotka kuitenkin haluaisin laittaa seinälle tekemään tilasta vieläkin ahtaammaan ja teinitytön angstikopperoa muistuttavamman. On niin turvallista hautautua papereihin, kaivautua talviunille kuin siili lehtikasaan. Tosin fiilis on vähän toisenlainen siivouspäivänä, kun kuluttaa ylimääräisiä tunteja siirrellen silppua paikasta toiseen.
Siivouspäivä on muuten termi joka aiheuttaa tuttavissani silmien pyörittelyä. Kukaan siivoussessiotani todistanut ei ole selvinnyt siitä traumoitta, kasvoillani oleva ilme on kuulema suhteellisen demoninen kun saan luutun käteeni. Elelen yleensä suloisen (<- tuo lainausmerkkeihin) sekamelskan keskellä (likaista ei saa olla mutta kuka nyt jaksaa pitää 93840935809 muistikirjaansa suorassa rivissä?!), mutta ajoittain minuun iskee maaninen siivousvimma: hakkaan mattoa apinan raivolla, konttaan jynssäämässä lattioita ja suihkin Tolua ympärilleni. Voi olla että siivoaminen on epätoivoinen yritys saada aikaan hetkellinen tunne elämänhallinnasta, ja ehkäpä kauan kadoksissa ollut itsetuntokin löytyisi maton alta. Minimalismi on yleensä Se Juttu modernissa sisustuksessa. Olisihan se käytännöllistä, mutta termi tarkoittakoon minun tapauksessani sitä, että käytän kahta paitaa vuorotellen ja siispä pesen kaiken aikaa nyrkkipyykkiä. Ja sitä että meikkipussissani on vain muutama tuote. Ja sitä että kun sheivaa hiukset pois niin niitä ei tarvitse laittaa. Ja sitä että säästän välimerkeissä (p i l k u t a n k u n h u v i t t a a). Ehkä pian kuuntelen vain yhtä levyä ja heivaan huonekalut ikkunasta pihalle. Ah askeesi! Paitsi sänkyä en kyllä heitä menemään, se on olohuoneeni. Sijoitan rahani ennemmin elämyksiin kuin shoppailuun, ja ei ole niin vaarallista vaikka huonekaluni ovat suomalaisen desingin sijaan ehtaa Ikeaa ja pääasiallisena sisustuselementtinä toimivat sekalaiset paperi-ja kirjapinot. Ensimmäisten opiskeluviikkojen (kuukausien?) ajan yöpöydän virkaa toimitti hädin tuskin koossa pysyvä pahvilaatikko. Uskon silti rakentavani minuuttani kaikkien muiden yhdentekevien valintojen lisäksi myös sillä, millaisia esineitä huoneessani on. En voi olla miettimättä esimerkiksi olisinko naisellisempi jos kotini olisi vaaleanpunainen ja röyhelöinen ja päällystetty punaisella sametillla ehtaan bordellin ruusu-tyyliin? Saa nähdä mihin sitä vanhetessaan hurahtaa, en uskalla sanoa mitään kielteistä ryijyistä, kristallikruunuista ja seinän peittävästä kultakehyksisestä maisemamaalauksesta, koskaan ei saa sanoa ei koskaan, mutta ainakin tällä hetkellä nahkasohvalta on kämppääni pääsy kielletty.
....
Ei tässä oikeastaan ollut mitään järkeä, voisin varmasti viihtyä ihan yhtä hyvin majakka-askeesissa, hippiluolassa kuin desing-kämpässäkin. Halusin vaan whinettää jostakin.
Sehän on ihan sallittua (?).
maanantaina
Carry my joy on the left/ carry my pain on the right
Paleltaa. Keuhkot rohisevat. Nenä vuotaa. Jäseniä kolottaa. Kuumia aaltoja. Kädet tärisevät. Väsyttää. Iho kuivuu. Ääni lähtee. Kaikki vaatteet ahdistavat ja kiristävät. Hiukset ovat huonosti. Kestää tunnin saada itsestään ihmisen näköinen ja sekin illuusio haihtuu ensimmäisen aivastuksen myötä.
Lapsena sitä aina melkein toivoi tulevansa kipeäksi. Silloin äiti luki satuja ja sai juoda keltaista Jaffaa ja olla poissa koulusta. Nykyään nuhailu tarkoittaa vain uskomattomia määriä Buranaa, kammottavan näköistä nuhanaamaa ja pitkittynyttä yskää seurauksena hyisessä ilmassa koulun penkille tai töihin raahautumisesta.
Kämpillä ei ole ruokaa ( korkeintaan yksinäinen nuudelipaketti saattaa tipahtaa päähän kaapin hyllyltä ja jääkaapista kurkistelee viehkon ruskean sävyn saanut salaatti.) Luennolta pitää poistua etuajassa kun yskänpuuskat ravistelevat kestoflunssan riuduttamaa kehoa. Parin kilometrin pyöräily keskustaan väsyttää. Ei voi halata ettei tartuttaisi tappavaa tautia. Kaikki kommunikaatio on vaikeaa.Tai no, oikeastaan ihan yleisesti KAIKKI on vaikeaa.
Ulos uskaltautuessa täytyy naamioitua isolla villapipolla, huivilla ja muilla asiaankuuluvilla ”tahdon piiloutua koko maailmalta”-varusteilla, ja suunnata suorinta tietä esim. kirjastoon niin että ehtisi säikytellä zombie-olemuksellaan mahdollisimman harvaa ihmistä. Erään kerran flunssavisiitilläni erehdyin tartttumaan tärisevin käsin uutuuttaan kiiltävään Kauneus & Terveys- lehteen...Laskin sen suht nopeasti takaisin hyllyyn huomatessani pöydässä istuvien boheemien anarkistitakkihihhuleiden huvittuneet katseet! Ilmeisesti hauta-arkusta nousseen habitukseni ei oikein mätsännyt lehden nimeen...
Vaikka sairastelu vaurioittaa aivosoluja, estää läheisyyden ja rajoittaa liikuntakykyä, emootioihin se ei kuitenkaan vaikuta - ainakaan hillitsevästi! Nuhailu taikoo jo valmiiksi supersentimentaalisesta nyyhkystä limaa roiskivan suohirviön joka tyrskii ja pärskii suuret tunteensa viattoman uhrinsa hihaan.
Vielä kurjempaa kuin räkätauteilla itse, on katsoa kun toinen ihminen kärsii flunssan tms. kourissa ja näyttää surulliselta pieneltä eläimeltä. Ei voi tietää pitäiskö antaa nuhapotilaan vaipua talviuneen vaiko kenties herättää talviunesta, istua vieressä niistämässä nenää ja lukemassa lääkärisivustoja netistä, vaiko yksinkertaisesti jättää rauhaan? Voihan olla että potilaan kuumeinen pää räjähtää kun ei saa nukkuayskiäsyödälääkkeitä ihan keskenään, vaan joku on vieressä tiedustelemassa ärsyttävän känättävällä äänellä vointia ja taudin uusimpia ilmenemismuotoja.
Olen ehkä maailman huonoin hoitsu, jo ennestään sairastelun takia hermorauniona oleva ihmispolo saa takuuvarmasti raivarin kun käyn häirimässä ja heittämässä raivostuttavia kommentteja("Etolevarmaankaanedessyönytvoisinuapientäraukkaanyyhkyllävarmaanseisominenkinonrankkaasinullekunnäytätnoinsurkealta" = tekisi varmaan mieli purra minulta pää irti ja potkaista se portaita alas) tai tuijotan ilmeellä jolla ilmennän rakkautta ja empatiaa mutta joka näyttää lähinnä siltä että istuisin kuolinvuoteella pyörittelemässä rukousnauhaa tai jotain. Itkijänaisen valoisa läsnäolo ei varmaankaan ole tervehdyttävien asioiden listalla kovin korkealla sijalla!
Mutta ainakin kipeänä saa syödä suklaata (jos maistuu), katsoa ala-arvoisia viihdeohjelmia, lukea hömppäkirjoja, laiskotella, käpertyä peiton alle, puhua typeriä juttuja, olla fyysisesti ja henkisesti heikko, valittaa, kiukutella, itkeskellä, tunteilla, vaatia huomiota... ja...tuota...niin...mitenkäs tuo nyt sitten poikkeaa normiolemisestani?
Ihaventtoldyouyetbutiamactuallyarobot
"Voisitko mennä ensi kerralla toiselle puolelle salia? En pysty keskittymään tanssimiseen kun näen sinut sivusilmällä."
Hei nörtti, haluatko tuntea itsesi itsevarmaksi, seksikkääksi, notkeaksi ja naiselliseksi? Siinä tapauksessa äidillinen neuvoni kuuluu: Pysy kaukana tanssitunnilta! Tanssiminen painii samassa kategoriassa spagetin syönnin kanssa, sitä on hieman arveluttavaa harrastaa muiden nähden. Pakokauhuinen rillipää tanssisalissa on yhtä kotonaan kuin norsu posliinikaupassa, ja viimeistään siinä vaiheessa kun yrittää sheikata persettä ja vatkata lantiota kuin Beyoncen retardi pikkusisko, on todettava olevansa pahuuden alkulähteillä.
Kuten aiemmasta voi ehkä päätellä, kävin tänään tanssitunnilla (street jazzia tai jotain sellaista). Olen ajoittain aikamoinen alisuoriutuja ja yliarkailija, siksi ajattelin kokeilla tanssin keinoa vapautua rajoistani ja vahvistaa omaa olemistani ja olemustani (yeah, right) ! Siis kun epämukavuusaluehan on sana joka tulee esille lähes aina kun puhutaan itsetunnon kohottamisesta ja elämänlaadun parantamisesta. Harmaalla alueella hiippailu antaa rohkeutta, ja tarpeeksi kauan siellä harhailtuaan pitäisi voida jo tökkiä varpaallaan harmauden rajan yli, sinne missä on ihan mustaa eikä näe eteensä!
Oppitunnin vaatimattomana tavoitteena oli ojennella nilkkoja sulokkaasti kuin ballerina, kiemurella kuin chicksit MTV:llä ja heilua rennosti kuin streettanssija. Siinä oli jo kolme tavoitetta liikaa, mutta sen sijaan onnistuin kääntymään väärään suuntaan, kompuroimaan kuin aasi ja huitomaan käsilläni kuin epäkunnossa oleva robotti. Oman ruumiinsa hahmottaminen osoittautui yllättävän haastavaksi. Kesken ah niin tunteikkaan, samaistuttavan ja syvyyttä huokuvan "Boots and boys"-biisin pysähdyin ihmettelemään mikä on tuo asia joka läimii vasten naamaani, todeten sen pikaisen tunnustelun jälkeen omaksi kädekseni jolle en ollut löytänyt mitään luontevaa paikkaa. Jalkoja oli kaiken aikaa joko liikaa tai liian vähän, eikä ylä- ja alaraajojen yhteistyö sujunut kovinkaan sulavasti. Superinhokkini liikesarjassa oli huulia pyyhkäisevä muuvi joka näytti toteuttamanani vaihtoehtoisesti joko humaltuneelta pubiruusulta joka hankaa levahtaneita huulipuniaan pitkin naamaa tai hirviömäiseltä olennolta joka pyyhkii enimpiä kuolaroiskeita suupielistään ennen raivokasta ateriaansa tarttumistaan.
Voisin puolustella kömpelyyttäni (joka ei suinkaan johdu rapakunnosta, aivovammasta ja rytmitajun puutteesta) sillä että raajani ovat kohmeessa koska nukuin vahingossa viime yön ikkuna auki, tai sillä että on vaikea olla kuuma kissa gollegehousuissa, TAI sillä että olen niin äijä etten kykene taipumaan sellaiseen venkoiluun. Valitettavasti lämmittelimme lihaksia kyllä ihan kiitettävästi mm. punneruksien voimin, muillakin oli jumppapöksyt (myös niillä jotka hallitsivat homman) eikä miehilläkään ei ollut mitään ongelmaa löytää sisäistä eroottista tanssijaansa. Ehkäpä minun täytyykin kehitellä itseni roolihahmo seuraavaksi kerraksi? "Hi, I´m the ugly one from Pussycat Dolls..". En taida kuitenkaan ulottaa alter egoani ulkoiseen habitukseen saakka, luulen että pussycat-stailauksen jälkeen muistuttaisin erehdyttävästi kauhuleffan tappajapelleä.
Pahoin pelkään että jono YTHS:n mielenterveyspalveluihin kasvaa entisestään kun ihmisparat rynnivät tiedustelemaan millaisella terapiamuodolla rillit vinossa, maanisessa tilassa, omituisesti puoliseisovassa asennossa tanssahteluntapaisesti liikehtivästä tytöstä saadaan pois mielestä ja (pahoin vaurioituneilta) verkkokalvoilta. Mutta hei, minä sentään joudun elämään itseni kanssa joka saakelin päivä enkä vain maanantaisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
