Ihaventtoldyouyetbutiamactuallyarobot

"Voisitko mennä ensi kerralla toiselle puolelle salia? En pysty keskittymään tanssimiseen kun näen sinut sivusilmällä."

Hei nörtti, haluatko tuntea itsesi itsevarmaksi, seksikkääksi, notkeaksi ja naiselliseksi? Siinä tapauksessa äidillinen neuvoni kuuluu: Pysy kaukana tanssitunnilta! Tanssiminen painii samassa kategoriassa spagetin syönnin kanssa, sitä on hieman arveluttavaa harrastaa muiden nähden. Pakokauhuinen rillipää tanssisalissa on yhtä kotonaan kuin norsu posliinikaupassa, ja viimeistään siinä vaiheessa kun yrittää sheikata persettä ja vatkata lantiota kuin Beyoncen retardi pikkusisko, on todettava olevansa pahuuden alkulähteillä.

Kuten aiemmasta voi ehkä päätellä, kävin tänään tanssitunnilla (street jazzia tai jotain sellaista). Olen ajoittain aikamoinen alisuoriutuja ja yliarkailija, siksi ajattelin kokeilla tanssin keinoa vapautua rajoistani ja vahvistaa omaa olemistani ja olemustani (yeah, right) ! Siis kun epämukavuusaluehan on sana joka tulee esille lähes aina kun puhutaan itsetunnon kohottamisesta ja elämänlaadun parantamisesta. Harmaalla alueella hiippailu antaa rohkeutta, ja tarpeeksi kauan siellä harhailtuaan pitäisi voida jo tökkiä varpaallaan harmauden rajan yli, sinne missä on ihan mustaa eikä näe eteensä!

Oppitunnin vaatimattomana tavoitteena oli ojennella nilkkoja sulokkaasti kuin ballerina, kiemurella kuin chicksit MTV:llä ja heilua rennosti kuin streettanssija. Siinä oli jo kolme tavoitetta liikaa, mutta sen sijaan onnistuin kääntymään väärään suuntaan, kompuroimaan kuin aasi ja huitomaan käsilläni kuin epäkunnossa oleva robotti. Oman ruumiinsa hahmottaminen osoittautui yllättävän haastavaksi. Kesken ah niin tunteikkaan, samaistuttavan ja syvyyttä huokuvan "Boots and boys"-biisin pysähdyin ihmettelemään mikä on tuo asia joka läimii vasten naamaani, todeten sen pikaisen tunnustelun jälkeen omaksi kädekseni jolle en ollut löytänyt mitään luontevaa paikkaa. Jalkoja oli kaiken aikaa joko liikaa tai liian vähän, eikä ylä- ja alaraajojen yhteistyö sujunut kovinkaan sulavasti. Superinhokkini liikesarjassa oli huulia pyyhkäisevä muuvi joka näytti toteuttamanani vaihtoehtoisesti joko humaltuneelta pubiruusulta joka hankaa levahtaneita huulipuniaan pitkin naamaa tai hirviömäiseltä olennolta joka pyyhkii enimpiä kuolaroiskeita suupielistään ennen raivokasta ateriaansa tarttumistaan.

Voisin puolustella kömpelyyttäni (joka ei suinkaan johdu rapakunnosta, aivovammasta ja rytmitajun puutteesta) sillä että raajani ovat kohmeessa koska nukuin vahingossa viime yön ikkuna auki, tai sillä että on vaikea olla kuuma kissa gollegehousuissa, TAI sillä että olen niin äijä etten kykene taipumaan sellaiseen venkoiluun. Valitettavasti lämmittelimme lihaksia kyllä ihan kiitettävästi mm. punneruksien voimin, muillakin oli jumppapöksyt (myös niillä jotka hallitsivat homman) eikä miehilläkään ei ollut mitään ongelmaa löytää sisäistä eroottista tanssijaansa. Ehkäpä minun täytyykin kehitellä itseni roolihahmo seuraavaksi kerraksi? "Hi, I´m the ugly one from Pussycat Dolls..". En taida kuitenkaan ulottaa alter egoani ulkoiseen habitukseen saakka, luulen että pussycat-stailauksen jälkeen muistuttaisin erehdyttävästi kauhuleffan tappajapelleä.

Pahoin pelkään että jono YTHS:n mielenterveyspalveluihin kasvaa entisestään kun ihmisparat rynnivät tiedustelemaan millaisella terapiamuodolla rillit vinossa, maanisessa tilassa, omituisesti puoliseisovassa asennossa tanssahteluntapaisesti liikehtivästä tytöstä saadaan pois mielestä ja (pahoin vaurioituneilta) verkkokalvoilta. Mutta hei, minä sentään joudun elämään itseni kanssa joka saakelin päivä enkä vain maanantaisin.