I can smell a pinch of hope

Välttelen peilejä, peitän kasvoni valokuvissa. Kiemurtelen joutuessani kohtaamaan kuvajaiseni. Mielikuvissani kasvoni ovat tulkitsemattomat, hämmennyn kun joku tekeekin havaintoja ilmeestäni. Oman kuvansa peilaaminen toisen silmistä saa tuntemaan itsensä haavoittuvaksi: Kuka minä sinun mielestäsi olen? On hienoa tulla nähdyksi, on pelottavaa olla näkyvillä. Maailmalta voi piiloutua monin tavoin: Voi väistää kysyvää katsetta, peittää huolellisesti kaikki jäljet jotka paljastaisivat mistä on tullut ja mitä kokenut, olla näyttämättä arpisia sääriään - ja vielä vähemmän arpista sydäntään, verhota tunteensa ja itkeä vasta kun valot on sammutettu, olla hiljaa onnellinen uskaltamatta edes kuiskata sitä ääneen ja lakata käyttämästä niitä ihania kenkiä jotka kopisevat hieman liikaa, sulautua tapettiin.
On harmillista, että vaikka piileskellessä näkee ihan hyvin mitä ympärillä tapahtuu (ja arvailee sitäkin enemmän), muiden on vaikea päästä näkymättömyysviitan alle jollei sitä hieman raota. Ja koska piilosilla kuuluu olla hiiren hiljaa, ei voi sanoa mitään, silloinhan piilopaikka paljastuisi! Joskus ei muista, ettei ajatuksia voi tietää jollei puhu niistä, etteivät päänsisäiset arvailut ole sama kuin sanat ja että ehkä asioilla on väliä, niillä vähän hölmöilläkin.
Äiti on aina sanonut, että pitäisi käyttää pipoa pakkasella, syödä kasviksia ja puhua tunteistaan. Kolme kultaista sääntöä, kaikki meinaavat välillä unohtua - mutta minä yritän!