Kävin vähän jumpassa. Ekaa kertaa kuukausiin. Hikoilin yhtä paljon kuin kolmenkymmenen asteen helteessä tai satiinihousut jalkoja vasten liimaantuneena. Ohjaaja kuulosti häiriintyneeltä puhelintytöltä. Minua puolet pienemmät tyypit nostelivat itsensä kokoisia painoja, minä yritin saada kädet täristen paria kiloa irti lattiasta. Taustalla soi rakkauslauluja täydellä volyymilla, en ymmärrä miksi, ei jumppaamisessa ole mitään herkkää ja romanttista!
Ohjaajan bravuuri oli supernaismainen loikka jossa pompittiin toinen käsi ylös ojennettuna kattoa kohti. Luulenpa etten ota muuvia käyttööni ensi yönä heittäessäni rillit nurkkaan ja lähiessäni tapani mukaan loikkimaan katoille ja taistelemaan rikollisia vastaan. Hädänalainen joutuu mielummin mörköjen syömäksi tai jengitappeluun kuin pelastautuu vajaamielisen hyppelehtijän käsivarsille.
Puhelintytön ja hänen uskollisen lihaskimppulegioonansa suurta suosiota nauttivat myös käsipainoilla tehtävät kidutusliikkeet. Parin biisin ajan yritin kuvitella itseni lemmenlallatuksia huokailevaksi Madonnaksi (siis juurikin niillä hauiksilla varustettuna, tietenkin!), mutta vartin jälkeen jouduin tunnustamaan voimattomuuteni ja tekemään helpotettuja liikkeitä. Onneksi minun lisäkseni kevennetyllä liikesarjalla lihojaan liikutteli joku sielunsisarenikin, nimittäin reippaasti eläkeikää lähentelevä tätönen. Eikun vaan permistä ja salihousuja kehiin, suunta on kohti palvelutalon päiväjumppaa jossa pyöritellään turvonneita nilkkoja ja sen jälkeen täristään ja voihkitaan viikon ajan sängynpohjalla kun jomottaa niin saatanasti.
Miksi oi miksi pitääkin kiduttaa itseään noin, miksi on niin ylivoimaista laittaa Spotifysta bilemusaa soimaan ja veivata persettä ja rääkätä vatsalihaksia ihan keskenään, suljettujen verhojen takana. On masentavaa että tarvitsen tunnin urheilusuoritukseen ysäripoppia, nollakokoisen pikkutytön kannustavaa hihkumista ja kymmenien trikoohousuisten urheiluhullujen vertaistukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti