On ihan OK olla vähän asperger, mutta...
...Entä kun sanat eivät järjesty lauseiksi silloin kun kehotetaan puhumaan
...Entä kun peittää suunsa kun nauraa
...Entä kun etsii totuuksia googlesta
...Entä kun on näkymätön tarkkailija
...Entä kun pelottaa
...Entä kun epäilee kaikkien hyvien asioiden olevan unta
...Entä kun odottaa aina pahinta
...Entä kun ei osaa aina kommentoida kuulostamatta ilkeältäsyyllistävältävälinpitämättömältäloukkaantuneelta tai joltain muulta miltä ei todellakaan haluaisi
...Entä kun toivoisi ettei tartuttaisi flunssabakteerin lisäksi myös öisiä murheita, koska oikeasti ne johtuvat vain siitä että on onnellinen siitä ettei ole yksin mutta pelkää ettei ansaitse sitä
...Entä kun tahtoisi lohduttaa muttei oikein uskalla jos onkin ihan väärä ja väärässä ja rikkoo henkilökohtaista tilaa, särkee näkymättömän rajaviivan eikä anna rauhaa. Ja sitten kun kääntää kylkensä ja antaa tilaa, kymmenen sentin välimatka kasvaa kuiluksi joka on pakko rikkoa lapsellisin keinoin
...Entä kun tärkeimpiä asioita on vaikea kirjoittaa edes päiväkirjaan, sivu täynnä tunnetta on taitettava kahtia ja kiedottava teippiin etteivät ajatukset karkaisi
...Entä kun muistaa hienot hetket ihan säälittävän pitkään, tilanteen yksityiskohdat ehkä hämärtyvät mutta tunne säilyy ja vatsasta ottaa vielä pienen ikuisuuden jälkeenkin
...Entä kun empatisoi niin että sydän halkeaa mutta onnistuu olemaan vain rasittava pätijä, komentelija tai tätimäinen ylihuolehtija
...Entä kun jokainen kaunis sana on kulttuurishokki ja sen käsittäminen vie niin monta henkeäsalpaavaa sekuntia että on myöhäistä sanoa mitään takaisin
...Entä kun asperger on oikeastaan (ainoa) tapa olla, kaikessa hankaluudessaan se myös antaa hetkiä jotka tuntuvat joltain jo siksi että jokainen tunne on astetta voimakkaampi koska niiden kaivaminen esiin on niin vaikeaa
...Entä kun kaikki ei kuitenkaan ole kamalaa vaan aika ihanaa, myös (ja erityisesti) yön omituiset emoilut jotka tuntuvat päivänvalossa hassuilta mutta kuitenkin, loppujen lopuksi, niin suloisilta ettei kestä (Mutta sitä ei voi myöntää. Ai miksi? No koska olen asperger, hei haloo!!1)
Pitäisi hakata pään lisäksi seinää myös nyrkeillä, murtaa ahdas laatikko johon itsensä on pakannut ja päästää valo sisään. Sillä valoa on, niin olen kuullut, ja nähnytkin! Erityisesti sitä voi löytää kirjeen rivien välistä sekä lämpimästä katseesta, varsinkin silmistä joiden pohjalla on avaruus. Ja valon voimasta jotain piilotettua herää eloon, ensin kivuliaasti ja hitaasti, repien sisäisiä patoja rikki ehdottoman määrätietoisesti ja lähes säälimättömästi. Ja sitten (juuri kun luulee halkeavansa kappaleiksi!) lopulta hellemmin, kietoen herkänkipuilevat kohdat johonkin pehmeään, korjaten, tehden ehjäksi ja tuoden esiin totuuden, minut. Ja toivon mukaan ne sanat, jotka sanomatta jäivät.
2 kommenttia:
Please
teach me gently
how to breath
...And I'll cross oceans, like never before / So you can feel the way I feel it too
Lähetä kommentti