Ridicule is no shame

The Ark lopettaa. Monen mielestä se ei varmasti ole suurikaan menetys populaarikulttuurille, mutta minun sydämessäni on aina ollut pieni paikka homopopille.

The Ark kulminoituu tietysti keulahahmo Ola Saloon, tuohon salamavaloissa mielellään paistattelevaan riikinkukkoon. Itse en suhtaudu Saloon niinkään seksisymbolina, vaan loistavan itseironian tajun omaavana camp-henkisenä esiintyjänä joka toteutti omaa glitterinhohtoista konseptiaan välittämättä vähääkään siitä, seisoivatko muut bändit promokuvissa converseissaan jalkaterät sisäänpäin käännettyinä. The Ark seisoi aina haarat levällään, hävyttömästi ja ylikorostetun itsevarmasti.


Ola Salo pukeutuu höyheniin, nahkaan ja kimallukseen ja rakastaa itseään avoimesti. Mutta itsensä lisäksi Ola bändeineen rakasti myös yleisöään. He flirttailivat tasapuolisesti tytöille, pojille, nuorille, vanhoille, homoille, heteroille, lihaville ja laihoille eivätkä tehneet eroa neiti täydellisen ja pienen ujon hammasrautaisen tytön välillä. The Arkin tavaramerkki on aina ollut suvaitsevaisuus, ja Salo yltyikin välispiikeissään hehkuttamaan tasa-arvon ja lähimmäisenrakkauden sanomaa aina pateettisuuteen asti. The Ark loi ainakin illuusiota siitä että jokaisella on oikeus Näkyä.


The Ark leikitteli koko uransa ajan homotematiikalla, mutta kaikeksi yllätykseksi Ola avioitui naisen kanssa. Uteliaalle lehdistölle Ola selitti rakastuneensa ihmiseen, ei sukupuoleen. Ja siitähän bändin sanomassa onkin aina ollut kyse, "The most radical thing to do is to love someone who loves you"..


Arkin keikoilla ei koskaan ollut väliä oliko oikean merkkiset rillit päässä tai nahkakengät killotettu. Kun It takes a fool to remain sane kajahti ilmoille, sateenkaarihiuksinenvaaleanpunamekkoinenkimaltavahikinenriemukashysteerinentanssiva yleisö sekosi, ja viereisen lavan edessä kädet puuskassa seisovat indiedude(te)t katsoivat menoa silmät laajenneina..liittyen pian itsekin mukaan! The Ark ei ole ehkä koskaan ollut muodin huipulla, mutta sen sijaan se on ajaton (=rehellisesti mauton) .


The Ark on aina ollut aliarvostettu, sen suosio on kotimaansa lisäksi ulottunut lähinnä Suomeen, eivätkä miehet kultaisissa takeissaan ole koskaan päässeet maailmalle siinä mittakaavassa jossa kenties haaveilivat. Sitäkin merkittävämpi on heidän panoksensa minun ja monen muun nörtin itsetunnon kohottajana ; muistan soittaneeni heidän biisejään aamunavauksessa, hehkuttaneeni bändiä vaihto-oppilaspojalle ja siteeraaneni lyriikoita esitelmissä ja raapustaneeni vihkojen kansiin.


Uusin levy oli huono, kuin tyhjä kuori, se enteili sitä että bändin ura on tulossa päätökseensä.
Haluan muistaa yhtyeen sellaisena kuin se parhaimmillaan oli: Sopivasti törkeänä, hellyttävän mauttomana, yleisöään kunnioittavana ja ihanan melodramaattisena. Aion kuunnella bändin albumeja (niitä vanhoja!) edelleen, ainakin siivotessani. Ja vähintä mitä voin tehdä kunnianosoitukseksi överiyden kuninkaille on pukea nahkamekko ylleni ja tanssia peilin edessä luutturätti kädessä!