Tämän vuodenajan albumi on ehdottomasti Björkin Vespertine. Siinä missä monet muut Björkin levyt ovat hyvin päällekäyviä ja vahvasti lihaa ja verta, Vespertine on kuin särkyvää lasia, hitaasti soljuva ja täynnä mikroskooppisia ääniä. Albumin äänimaailma ja sen ympärille luotu visuaalinen ilme on herkkä, intiimi ja vähäeleisen kaunis.
Vespertine kertoo niistä kaikkein salaisimmista tunnoista ja herkimmistä mielentiloista, siitä kun herää yöllä putoamisen tunteeseen. Se kertoo ylimääräisistä sydämenlyönneistä, merkitsevistä katseista, kyynelistä, varovaisista hymyistä ja kuiskauksista. Se kertoo siitä, mitä tapahtuu ihmisen sisällä, solutasolta lähtien.
Albumin lyriikat ovat salaperäisiä ja maalailevia. Sanoissa on tiettyä surumielisyyttä, sinisten hetkien melankoliaa, mutta myös lämpöä ja toivoa. Vespertine on kuin kosketus (ehkä hieman kylmin käsin mutta hyvää tarkoittava).
Vespertine on kuulas ja valkoinen, aluksi jopa kylmä, mutta kätkee sisälleen pieniä hauraita ääniä (Narskuvaa pakkaslunta! Jään ritinää!) jotka kuulee vain kun sulkee silmänsä. Musiikki on lähellä ihmistä ja luontoa, se vie ajatukset pohjoiselle jäätikköalueelle. Albumi sopii pimeisiin kuukausiin jolloin käperrytään hiljaisen onnelliseen horrokseen villasukat jalassa, juodaan teetä ja vajotaan illuusioon siitä ettei koskaan tarvitse mennä ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti