Neuvo minua

Inhoan kun minua neuvotaan. Vaikka sehän on hirmuisen kilttiä, kertoa toiselle miten jokin asia tehdään jos hän ei sitä osaa. Silti kiukun kyyneleet alkavat valua silmistäni jo kun joku sanoo ”Etkö sinä osaa, minäpä opetan miten..”. Matikan tukiopetuksessa itketti, ruotsin tunneilla luovutin ja kopioin taivutusmuodot viereisen penkin vihaiselta tytöltä silläkin uhalla että sain välitunnilla turpaan. Niin, otan näköjään mieluummin vastaan pahoinpitelyä kuin neuvontaa, uskomatonta typeryyttä.

Syynä huonouteeni oppilaana ei ole edes suuri ylpeys, en ole kunnianhimoinen ja kilpailuviettini on täysin olematon. Vai juuri siksikö en voi ottaa vastaan neuvoja, yhdistän viattomat vinkit jonkinlaiseen kieroutuneeseen valtapeliin ja kilpailuasetelmaan, tuo kaikkitietävä toinen näyttää minulle miten tämä(kin) tehdään koska minähän en osaa mitään. Sitten kun osaan huterasti heittää palloa tai skeitata, voin valua opettajani perässä hänen rullaillessaan sata kertaa vauhdikkaammin ja tehden pari temppua matkalla.

Minulla on monia keinoja jäätää opetustilanteessa. Yksi on totaalikieltäytyminen, sanon että enhalua eikiinnosta enkä varmasti kokeile eikä juurikaan huvita, ja sitten nojaan pään käsiini hymyillen vaikka oikeasti itkettäisi tai esittäen epäkiinnostunutta. Saatan myös sanoa että osaan jo, mutta juuri nyt en viitsi näyttää, tai että ehkä joskus toisten, on vähän muuta tekemistä. Lukuisten tekosyiden varjolla luistan ruotsin valmentavista kursseista (olen vakuuttunut että siellä pitäisi kuitenkin osata yhtä sun toista jo valmiiksi!) ja autokoulusta.

En tiedä millainen opetustyyli minulle sopisi; toisaalta säikähdän jos minulle karjutaan vihaisesti, toisaalta empaattinen ja ymmärtävä ote saa minut kyynelehtimään. Minulta on ainakin turha(uttavaa) kysyä miten haluaisin opetusprosessin menevän, vapaat kädet tai vapaus valita ovat olleet melko monta menneisyyden vuotta sen verran hämärä käsite että jo pelkkä oman tahdon ilmaisun mahdollisuus saa minut pois tolaltani, ihan hyvällä, mutta silti. Ehkä viisainta olisi lempeä pakottaminen, nyt opettelet nämä ruotsin epäsäännölliset verbit tässä lukitussa huoneessa tai jäät yksin ja ilman karkkia loppuelämäksesi.

Liian epämääräiset ohjeet saavat minut hätääntymään, olen arka arvostelulle ja pelkään palautetta; varsin epäkiitollinen opetettava siis. Kieltäydyn vastaamasta, en niinkään siksi että minulla olisi jonkinlaisia tavoitteita puhua vain kun olen oikeassa, ennemminkin siksi koska oletan lähtökohtaisesti olevani väärässä. Miksi pyyhkisin ja piirtäisin samaa matikan kaavaa paperille neuvojani kärsimättömien huokailujen säestämänä vain todetakseni kerta kerran jälkeen sen menevän päin helvettiä? Elävä esimerkki tietämättömän piinaamisesta tapahtui englannin tunnilla: opettaja käytti puoli tuntia pakottaakseni minut vastamaan kysymykseen, vain saadakseen väärän vastauksen. En tiedä kumman kasvot olivat punaisemmat noloudesta tunnin lopussa.

On hienoa kun ihmisellä on jokin juttu, asia jonka tekemisestä hän nauttii ja josta pitää, jossa haluaa kehittyä. En silti ole koskaan mykistynyt ihailusta moniosaajien edessä. Minusta on jotenkin outoa jos ihminen osaa kaikkea. Etsin jostain on/off-nappia tai patterikoteloa, tuollaisen ihmisen on oltava robotti. Tietenkään edeltävä kommenttini ei ole totta, multitalentit ihmiset yksinkertaisesti (korkean ÄÖ:n ja muiden epäreilusti ja liian isolla lusikalla jaettujen luonnonlahjojen ohella) kyselevät, opettelevat, ottavat neuvoja vastaan. Onhan se varmasti hienoa jos kaikki kiinnostaa. Epäilen että tarvittaisiin melko suuria voimia että minä alkaisin innostua ydinfysiikasta tai opetella vaikkapa telinevoimistelemaan. En tykkää olla katseiden kohteena, ja osaamiseen liittyy auttamatta ajatus että se pitää myös näyttää.

Jotta voisin taas syödä sanani, kääntää takkini ja osoittaa oman epävarmuuteni ja yleisen bipolaarisuuteni sekä ristiriitaisuuteni niin myönnettäköön että olisihan se nyt melkoisen perseestä jos kukaan ei edes yrittäisi neuvoa. Ilman palautetta ei etene mihinkään eikä koskaan korjaa kirjoitusvirheitään, vääriä ajatusmallejaan tai hölmöä käytöstään. Minä en ainakaan ole useinkaan kartalla ilman neuvoja, olen hukassa monissa tilanteissa, tarvitsen ohjeita. Vaadin (epäreilusti, sillä alan kuitenkin ensin itkeä ja sitten vasta joskus myöhemmin toimia) että minua otetaan kädestä kiinni ja sanotaan teenytsaakelinäin ja kerrotaan uusia sanoja, asioita, keinoja tehdä ja toimia. Saatan ensin istua naama kiukkurypyissä googlaamassa aiheesta ja yrittää ymmärtää ihan itse, mutta loppujen lopuksi on hieno tunne kun osaa laskea mäen alas suksilla kaatumatta. Tarvitsen harjoitusta sekä ohjeiden kuuntelemisessa sekä vapaudessa yrittää - molempia on niin kovin vaikea sisäistää.

Yritän opetella auttamaan muita auttamaan minua.

Inside my head vol.2

Kehittelen päivittäin lukuisia kauhuskenaarioita (mainittakoon että olen kyseisessä aktiviteetissa niin lahjakas [onhan se hyvä olla edes jossain suunnattomilla lahjoilla siunattu] että voin lietsoa itseni kyyneliin bussimatkan aikana miettiessä elämän julmuutta ja kaikkia asioita jotka siis varmasti onnistun mokaamaan) Tässä maailmassa on syytä varautua pahimpaan, tai ainakin siihen ettei mikään mene suunnitelmien mukaan. Vai onko? Pelkotila kuluttaa voimia ja estää nostamatta kättä ylös kun sanotaan: "Tässä on tarjolla Elämänne Tilaisuus, kuka tarttuu siihen?". Pää katoaa takaisin pensaaseen, pelokas siili piikikkääseen kuoreensa ja vellon jälleen pahojen aavistusten ja salattujen merkitysten meressä. Nurkan takana vaanii vaara ja jokainen askel saattaa astua harhaan. Kun odotan vuoroani puhua, asioida viraston tiskillä tai potkaista palloa, mielessäni pyörii hidastuskuva jossa k a a d u n keskelle nauravia, kouristuksenomaiseen hymyyn vääristyneitä kasvoja. Puhun sanoja joilla ei ole merkitystä tai joita ei ikinä pitäisi sanoa ääneen, ruumiini ei toimi kuten pitäisi, teen itseni typeräksi, pääni kopsahtaa tiskiin niin että kelan kaavakkeet lentävät käsistäni paljastaen kaikki ne tavat joilla olen talouteni romauttanut. Lääkärin vastaanotolla poden valkoisen takin kammoa ja kädet tärisevät, olen miettinyt tulevan kuolemantuomioni jo hautajaisiin saakka. Alisuoriudun, uskottelen itselleni etten pysty mihinkään, näin minimoin epäonnistumisen mutta myös onnistumiset. Sisällä kuplii ideoita, sanoja, tekoja, mutta nehän voivat vaikka olla vääriä, jokuhan voi nauraa, saattaisin näyttää typerältä. Ja pahinta on kuulla näyttävänsä typerältä kun tekee jotain mistä pitää, mitä pitää onnistuneena, kun on onnellinen tai tyytyväinen tai ihan vaan oma itsensä. Kun joku neuvoo minua laskemaan yhtälöitä, olemaan spontaanimpi, käyttämään tietokonetta, ottamaan tilanteen haltuun tai tekemään asiat huolellisemmin, nieleskelen itkua. Arvasin etten osaa, arvasin että unohdan tai teen väärin tai jätän kesken. Sitten jälkeen päin kyynelten kuivuttua mietin että olipa hyvä kun se otti kädestä ja näytti. Katson itseäni ulkoapäin kaupan kassalla, pitäessäni puhetta, kävellessäni korkokengillä , liikkuessani tanssitunnilla ja olen varma että pian kompastun enkä pääse enää ylös. Mietin miltä näytän nauraessani, alastomana tai punastuessani ja riittämättömyyden tunne on kuin illalliskutsuilla jossa edustetaan liian tiukassa mekossa ja kaikki katsovat päästä varpaisiin. Katson peiliin ja muistan sanat joita en olisi halunnut kuulla ja sanat jotka sanomatta jäivät. Vetäydyn itseni sisään, minun kehoni ei ole minun. Peitän kasvoni tietoisena siitä että olen rikkonut hetken ja olen kykenemätön korjaamaan sitä. En tiedä onko pelottavampaa se, mitä on ulkona vai mitä piilee sisällä. Toisinaan säpsähtelen tiskatessani, tuntuu että tiskikaapin ylimmällä hyllyllä olevat lasit liikkuvat liikkuvat valmiina tipahtamaan päälleni. Työhaastattelussa tuijotan pakokauhuisena aukinaista kengännauhaani ja unohdan vastata kysymyksiin varmana siitä että tämä sinäänsä inhimillinen erehdys on sinetöinyt kohtaloni ja paikka annetaan henkilölle jolla on aina kengät moitteettomasti solmittu, joka puristaa kättä itsevarmasti, jolla on kynähameensa alla sukkanauhaliivit, salkussa kymmenen sivun pituinen ansioluettelo sekä matkaeväänä asennetta ja itsevarmuutta. Katastrofiajattelu on joko täysin aiheellista tai sitten ruokkii itse itseään, sillä viime aikoina olen kaatuillut, kompuroinut, jumittunut hissiin sekä yleisöltä kiellettyyn käytävään, joutunut ystävän tylysti ignoraamaksi, jäätynyt, mennyt paikalle olettamaani oikeaan aikaan huomatakseni että muiden aika ei ole sama kuin minun aikani. Sympaattisessa paniikkihäiriödokumentissa nuori nainen kertoo vieneensä kaikki pelkonsa loppuun asti, kuvitelleensa itsensä suljettuun huoneeseen ja miten uskomaton energia vapautuu myöhemmin kun vihdoin päästää irti kauhutarinoistaan ja on hetken jännittämättä joka senttiä ruumiistaan. Ja miten hän opettelee, että on oikeus tuntea eikä jokaiseen tunteeseen tarvitse välittömästi reagoida. Suuria hyviä tärkeitä ponnistuksia! Onneksi onnistuin tekemään melko hyvää mutakakkua; uuni ei jäänyt päälle ja sytyttänyt kuolemaan johtavaa tulipaloa, enkä leiponut kakkuun mitään myrkyllistä enkä terävää. En myöskään heittänyt leipomustani kenenkään naamaan enkä kompastunut siihen itse. Kukaan ei tullut syyttämään minua huonosti tehdystä kakusta eikä minulle naurettu kakkuinnostukseni takia. Nautin kakusta miettimättä miltä näytän tällä mässäilyn ja possuilun hetkellä, enkä onnistunut loukkaamaan ketään kakullani. Kakkua ei otettu minulta pois ja rohkenin myös tarjota kakkua toisellekin. Uskalsin ottaa toisen, kolmannen ja neljännen kakkupalan, aurinko ei sammunut eivätkä kaapissa piileskelevät möröt vaatineet palaansa leivonnan tuloksesta. Siispä: Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!

Unessa

Nukkuminen on aliarvostettua. Nukkuminen on ihanaa. Katu-uskottavimpia tyyppejä ovat ehkä yöperhoset jotka liihottavat kahden tunnin yöunilla parin vuorokauden takaiset kajalit silmissä, mutta minä väittäisin olevani kaksinverroin itkuisempi ja synkeämpi jos en saisi unta.

Nukkua voi missä vaan, miten vaan, milloin vaan, mutta nukkumisen kanssa voi myös hifistellä perverssihin, lähes fetistisiin mittasuhteisiin saakka; unettavaa musiikkia soimaan, viivytellen nukahtamista viimeiseen asti, nauttien tunteesta kun silmät painuvat väkisin kiinni ja ripsien lomasta kajastaa lukulampun valo.

Unissani teen joskus toisin, opiskelen kondiittoriksi tai omistan viisitoista kissaa. Edes unessa en kuitenkaan ole täysin vapaa, harvemmin uneksin itseäni kauniimmaksi tai itsevarmaksi, unimaailmassakin mokaan, tosin kolhut ja tönäisyt tuntuvat pehmeämmiltä kuin hereillä. Nään usein unta jo tehdyistä virheistä, teen asiat uudestaan ja paremmin silmät suljettuina. Toki unissani on myös vaaleanpunaisia puita, yksisarvisia ja puhuvia eläimiä, puiden alla on turvallista nukkua ja ilma on lämmin. Unissani uin, kiipeän, lennän ja putoan, nousen ja selviän. Joskus unessa on häivähdys menneestä tai enteitä tulevasta.





On aikoja jolloin uni ei tule viikkoihin, nukkumaanmenosta tulee painajaista. Päivisin kuljen puoliteholla, yöllä kirjoitan tai katselen ikkunasta hämärässä hiipivää kissaan. Nukkuminen pelottaa, ystävästä tulee vihollinen. Pitää väsyttää itsensä, polttaa loppuun, täytyy opetella itsensä taas uneen. Kun uni jossain viidennen vesilasillisen ja hätäisten hengenhaukkomisten välillä vihdoin saapuu, se ei kiedo syleilyynsä lempeästi vaan tukehduttaa peittojen alle. Lakanat kietoutuvat jalkoihin, aamulla olo ei ole levännyt vaan raskas, raajat ovat puutuneet.



Muutama vuosi sitten vannoin yksin nukkumisen nimeen. Joitakin päiviä yllätin itseni itkemästä kun en tahtonut jäädä yksin pimenevään iltaan. Olen siis kääntänyt takkini yksinäiselle unelle. Puolustaudun sillä etten tullut ajatelleeksi että tuhina niskassa, toisiinsa kietoutuneet kalpeat raajat, tärinät, uniäänet ja öinen tarraaminen kädestä ovat suloisinta ikinä.

Vaikka laiskuus on synti ja päivä tekemättä mitään näin ollen hukattua aikaa, voisin hyvin kellua unen ja valveen rajamailla useammankin päivän peräkkäin. Ajatus virtaa hitaasti, kaikki on sumeaa, ei pelota. Kun kauhu vaanii sängyn alla, käännän kylkeä ja käperryn lämpimänonnelliseen tiedottomuuteen.

Pientä pintaremonttia

Välineet:
Maali jonka jota itseäni tarkemman esteettisen silmän omaava on suositellut

Halvimpia ja näin ollen huonoimpia pensseleitä joita kaupasta (Tokmannilta) löytyy
Halvin telasetti jonka satut näkemään (kun pääsee hintavertailujen pariin, haaveet kuviotelasta ja muista hifistelyistä unohtuvat äkkiä!)
Paljon sanomalehtiä
Maalarinteippiä
Juomista
Pitsaa
Maalarinasu (vaikkapa rekkisfarkut ja printtipaita)
Työtoveri


Työvaiheet:
Aloittakaa maalaamalla seinä täyteen jotain ah-niin kekseliäitä kuvioita (tässä tapauksessa maalasimme puoli seinää täyteen X:iä)
Huomatkaa että ei menny niinku Strömsössä
Aloittakaa työ alusta, vaihtakaa pensseli telaan ja peittäkää aivomyrskyn jäljet maalamalla seinä kiltisti yksiväriseksi
Jos olet työssäsi suurpiirteinen, anna tarkkuutta vaativat tehtävät kuten nurkkien maalaus ja yleinen viimeistely maalaritoverisi tehtäväksi, itse voit loikoilla sängyllä laiskana possuna ja välillä vedellä telalla suuria pintoja lapsekkaalla innolla
Käykää välillä katsomassa työnne jälkeä hieman kauempaa, lähinnä siksi että juoneen toisesta päästä pikkuvirheet eivät näy ja tulee parempi mieli
Maalaukseen kannattaa varata monta monta tuntia, koska se on haastavaa hommaa ja koska työn saattaa joutua keskeyttämään kramppien, nyrjähdysten, radiosta tulevan hyvän biisin tai sängyllä pomppimisen takia

Jossain vaiheessa hauis alkaa krampata ja yleisesti hapottaa, toinen seinä kannattaa jättää seuraavaan kertaan joka on ehkä viikkojen tai kuukausien päästä


Viimeistely:
Seinää voi elävöittää esimerkiksi kirjoittamalla siihen rumalla käsialalla herkimmät lempilyriikkasi tai piirtämällä unettomana yönä liiduilla avantgarde-henkisen taidepläjäyksen
Pintaremontin voi käsittää ulottamaan myös muita kohteita, esimerkiksi oman naaman, mutta kuka nyt sellaista jaksaa
Kiitä maalausseuralaistasi vuolaasti ja muista häntä lämpimin ajatuksin (sekä värvää hänet julkeasti mukaan tuleviin jatkotoimenpiteisiin)

"Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani..."

Sain joltain katuevankelistalta vihkosen jonka väitetään olevan "Tie Jumalan luo". Nimi alle vaan ja sielu vilahtaa taivaaseen. Kädet ristiin ja pari rukouksenpätkää ulkoa, isänjapojanjapyhänhengennimeen niin pahat ajatukset ja ajattelemattomat teot on puolestani sovitettu. Jokainen uskokoon mihin haluaa, minulle riittää kunhan oppisin uskomaan toisiin ja edes vähän itseenikin. Kuulun kuitenkin kirkkoon varmuuden vuoksi. En varmuuden vuoksi taivaspaikkaa tavoitellen, vaan siksi että kirkollisveron maksamalla koen olevani oikeutettu nukkumaan kirkon penkillä jos olen vailla kattoa pään päälle sateisena yönä. Vaikka eihän kirkon ovi ole edes juuri koskaan auki kun sitä käy kiskomassa.. Minua kiinnostaa myös keskustella (provosoitua ja huutaa epäasiallisesti) uskonasioista ja käydä kyyläämässä kun kirkkokansa veisaa joululauluja. Toisaalta ihailen kirkkotaidetta, toisaalta tekisi mieli olla lapsellinen ja raaputtaa hävyttömyyksiä kirkon penkkiin. Jos kävelisin alttarille valkoisessa mekossa, jumala ei varmaankaan olisi ensimmäisenä mielessäni, eikä jumalakaan varmaan minusta tykkäisi, sehän päättää ketä saa rakastaa. Hääseremonian aikana kuolleet kääntyisivät haudassaan, salama iskisi saarnastuoliin ja takapenkin häävieraat loisivat huutaisivat vastalauseitaan. Siinäpä huutaisivat, elämä on lyhyt.
Jos tavoittelisin taivasta, minulla saattaisi olla mahdollisuuksia päästä takimmaisen sadepilven reunalle istumaan, sen harmaan ja huteran. En minä niin syntinen ole, en petturi enkä kavaltaja. Tai no kerran kavalsin luokkani pojat, niillä oli pornolehtiä pulpetissa ja minä olin pieni vihainen feministi. Pojat eivät koskaan antaneet anteeksi, jumala saattaisi. Mutta minä käänsin selkäni jumalalle jo rippikoulussa kun en ristinyt käsiäni ja pusersin huuleni tiukasti yhteen rippivaloja vannottaessa. Silti menin isoseksi, pidin tekopyhänä rukoushetkiä ja katselin kun pappi lauloi pikanopeudella mesyömmeleipääjumalanjajuommelähteestäautuuden että pääsisi ensimmäisenä makkarapadalle. Kaikkien mielestä olin aika kiltti tyttö, oikeasti olin pakanalapsi joka epäili kaikkea ja moralisoi sen minkä ehti, omilla säännöillään kylläkin, ei kristinuskon.
Jumala armahtaa kaikki, niin minäkin - näennäisesti ainakin. Käännän toisenkin posken mutta en rakasta vihollistani. Ehtaa jeesustelua siis. Haluaisin olla laupias samarialainen joka antaa viimeisen ihokkaansa, ei käännä selkäänsä ja jonka ovet ovat avoinna sekopäille, idiooteille, taistelutovereille, luurangoille, vampyyreille ja muille haamuille. Yritän olla puolueeton mutta onnistun vaikuttamaan välinpitämättömältä, välitän mutta vaikutankin holhoavalta. Marttyyri-itku on peruskamaa, ja kritiikkiin reagoin kuin tieltään hairahtunut munkki, ruoskin itseäni loputtomiin odottaen ihmeparannusta.Unissani opettelen olemaan suopea, paistan lettuja kaikille enkä pelkää ketään enkä mitään.
Joskus taivaallinen johdattaja voisi olla avuksi. Olisihan se helpotus jos jostain ylhäältä ojentuisi sormi joka koputtaisi päähän ja käskisi pitää turvan tukossa silloin kun suusta on tulossa tavallistakin isompi sammakko, syödä lautasen tyhjäksi ja rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Se sanoisi että vittusaatana, minä loin sinulle taivaan ja maan ja joten vähän kunnioitusta tähän suuntaan, lepää viheriäisellä niityllä ja juo virvoittavaa vettä ynnä muuta sellaista ja lakkaa ajattelemasta turhuuksia ja pohtimasta mitä muiden päissä liikkuu. Oikeastaan, lakkaa ajattelemasta kokonaan. Sinun puolestasi on ajateltu, vuorosanat ovat tässä. Toisaalta, jos olisin vain taivaan isän marionetti, en olisi ikinä kokenut sitä huumaavaa hädän hetkeä, kun päivä menee pilalle huonon vitsin takia, vapauden tunnetta kun sunnuntaina ei tarvitse pyhittää lepopäivää vaan sunnuntaita voi pitää vaikka tiistaina, tai kun on hirmuisen onnellinen jostain mistä jumala ei ehkä diggaisi. Kun saa pyhyyden kokemuksen korkealla vuorella tai aamiaispöydässä ja unohtaa hetkeksi kaiken syyllisyyden ja häpeän.
"Toiselle on tehtävä sitä, mitä itselle toivoo tehtävän" on lienee kultainen sääntö joka toimiva riippumatta siitä, minkä sortin pyhä henki tai suurempi voima elämää ohjailee. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii - ehkä noissa ylevissä sanoissa voisi olla lähimmäisenrakkauden avain, hurskauden aakkoset ja tie paremmaksi ihmiseksi. Eli nyt loppui nillitys, kiukuttelu, epäoikeudenmukaisuus, vääristä asioista vitsailu, kaunan kantaminen,ajattelemattomuus, moralisointi,möläyttely,hysterisointi.... You wish.

Having the ear in the pocket / Having the eye in the shoe

Päivä jolloin pitäisi kirjoittaa esseetä, eli päivä omistettuna itsetutkiskelulle!

Onkohan kaikilla ihmisillä "henkinen minä", ajatus kasvoista ja olemuksesta johon oma persoona sopisi täydellisesti? Minulla on. Minun on joskus vaikea olla omissa nahoissani, vaikkakin ajatusleikkiessäni vaihtavani ulkonäköä jonkun supermallin kanssa, en sitten kuitenkaan siihen kykenisi. Henkinen minäni on ehkä enemmänkin pieni läpikuultava hahmo jonka oleminen on oikeastaan olematonta. Tai sitten jokin pieni ja takkuinen eläin joka säikähtää jos sitä lähestyy liian äkkinäisesti.


Pienenä minulla oli pyöreät posket, herkkä iho ja hämmästynyt ilme. Nykyään minulla on pyöreät posk...niin, ulkonäkö muuttuu huomattavan vähän sen jälkeen kun täyttää kaksi vuotta. Rypyt lisääntyvät, ja massa, mutta kuvassa on silti sama nainen, vuosi toisensa jälkeen. Samalta tuntuu varmaan vanhuksesta joka katsoo itseään peiliin; Mistä nuo rypyt tulivat, sisällä on yhä se teini jolla on pisamia poskissa ja levottomat jalat.


Lapsena olin reippaan näköinen, en pullukka mutta kuitenkin sellainen jolle laitetaan saparot ja jolla on uhmakas ilme. Minua nauratti kovasti ja itketti vielä kovemmin, minulla oli naururypyt silmäkulmissa jo 8-vuotiaana ja lääkärintarkastuksessa kikatin niin että lääkärisetä kehotti vaihtamaan nimeni Ilonaksi. Olin pidempi kuin kaverini ja nimeni sai etuliitteen "Iso". Se sai olon tuntumaan kömpelöltä ja siltä että piti olla vahva ja tukea ja jaksaa ja kantaa pienempiä reppuselässä.


Varhaisteininä minulla oli pyöreät kasvot ja vielä pyöreämmät silmälasit enkä hävennyt pukeutua 70-luvun kuoseihin. Kaikilla muilla oli rintaliivit mutta minä ja ystäväni käytimme maailman lyhyimpiä napapaitoja ja hypimme vapautuneesti jumppatunneilla riemuiten kakkosnelosmaisesta vartalotyypistä täysin rinnoin..tai siis, niinno, noniin. Lapsuus loppui kun perse levisi ja reidet näyttivät "kamalan paksuilta" lempifarkuissa. Laitoin ensimmäisen kerran huulipunaa viedäkseni katseet pois arsestani (jota siis kaikki varmasti kaiken aikaa silmäilivät) ja pukeuduin mustaan. En enää näyttäytynyt ilman meikkiä.


Yläasteella oli paha olla ja olin aika pieni. Siniset suonet kuulsivat ihon läpi. Rippikoulussa jouduin istumaan bussimatkan jonkun sylissä, eikä hän edes tuntenut olematonta painoani vaikka matkaa oli tunti. Äiti kauhisteli pönköttäviä kylkiluitani mutta minä en välittänyt. En minä ihannoinut laihuutta, millään ei vain ollut mitään väliä. Menetin mielenrauhani ja kulmakarvani, yritin provosoida pinkillä tyllihameella ja permanentilla.Yllätyksekseni en saanut negatiivista palautetta luokkamme pojilta. Sen sijaan toiset tytöt muistuttivat minua henkisistä ja fyysisistä puutteistani joka ikinen päivä. Vedin eripariset raitasukat jalkaan. Kuuntelin Björkiä, ihailin Björkiä ja päällystin joka ikisen kouluvihkoni Björkin kuvilla. Välillä jätin tylliviritelmät kotiin, tanssin bileissä hontelon pojan kanssa ja tulin liian myöhään kotiin, mutta onnellisempi olin pomppiessani sähkönsinisissä raitasukissani vieraassa kaupungissa. "Jos minulla olisi tuollaiset posket, en kyllä hymyilisi", sanoi luokkalaiseni kun menneen viikonlopun riemu väreili vielä suupielissä. Vakavoiduin, lääkäri ei olisi enää nimennyt minua Ilonaksi.


Lukiossa en ollut enää kokoa nolla, lintsasin tunneilta kahvilaan syömään kinuskileivoksia. Halusin olla jotain muuta mutten tiennyt mitä. Leikin normaalia. Ykkösvuotena vaatteiden piti mätsätä, vihreät sukat vihreä paita vihreä rusetti päässä. Näytin ylikasvaneelta tarhaikäiseltä. Toisena vuotena näytin vuoroin rekkikseltä ja vuoroin keski-ikäiseltä, koulukuvasta katsoo nykyistäkin iäkkäämpi naama, olin lastenvahtina sen minkä kerkesin, väsytti, samaistuin kotiäitiin ja siksi ehkä myös näytin siltä. Välillä yritin olla tosinainen ja edustin sihteerikkölookissa ja korkokengissä indiekerman edessä. Aamulla katsoin edellisen illan jälkiä kasvoissa ja teki mieli juosta kauas. Etsin yhteyttä sisimpääni ja ruumiiseeni tanssikursseilta ja taiteen parista, kirjoitin enemmän kuin ikinä ja valokuvasin sekä olin kuvattavana. Sateenkaaritukkainen tyttö sanoi minua menninkäiseksi ja säikähdin kuollakseni, vilpitön kommentointi hämmensi.


Nykyään pukeudun välillä mekkoon ja välillä haaveilen pukutyylistä. Tykkään pitsialushousuista ja verkkosukkahousuista enkä vieläkään tarvitse rintaliivejä. Silmäkulmissa on ryppyjä ja joskus jopa hymyilen. Minulla on kuoppa keskellä rintakehää ja hartiat korvissa. En tykkää katsoa peiliin mutta voin mennä ilman meikkiä kauppaan. En tarkkaile painoani.Vanhana minusta tulee päärynä. Mielestäni ihmisessä kauneinta ovat säröt.

ps.Ihailen yhä Björkiä.

I´d like to say beautiful things but I don´t know how

Traumaperäinen stressihäiriö, sanoo terkkaritäti ja katsoo silmiin eikä hymyile yhtään. Se puhuu kesästä ja auringosta ja pitkistä aamuista ja minä tuijotan välillä seinää ja välillä symmetrisesti sen kasvoihin asettuneita luomia. Aina kun se kääntyy pois päin, minä pyyhin kyyneleitä. Kerro mitä sinulle on tapahtunut, se kehottaa ja minua hävettää hävettää. Vastaan, ensin vähätellen, sitten kuiskaten että minä taisin mennä vähän rikki. Naurahdan vaikka oikeasti itkettää, mutta se nyökkää vakavin kasvoin. Olet vahva, se sanoo. Olet jaksanut ennenkin niin jaksat nytkin. Minä raavin ranteitani niin että niihin tulee punaisia naarmuja ja mietin että missähän kohdin se vahvuus mahtaa sijaita, ei ainakaan käsissä jotka tärisevät hermostuneena tai silmissä jotka itkevät aina kun radiosta kuuluu se kappale jossa annajärvinen ääntää suomea pehmeällä intonaatiolla. Vaikka minä jaksaisin niin haluaisin maailman eniten pystyä myös olemaan (kokonainen) ihminen toiselle, yritän sanoa. Jälleen kerran löydän itseni tilanteesta jossa sanat eivät riitä eikä katse tavoita. En saa henkeä, toivon paperia johon voisin kirjoitta: minä olen onnellinen minä pelkään minä olen epävarma minä haluan tulla ehjäksi minä pelkään rangaistusta minä tahdon tukea minä tahdon kuunnella minä tahdon puhua minä tahdon olla turvasatama minä tahdon laskea hartiat korvista minä tahdon keinua korkeammalle kuin muut ja osata päättää alle tunnissa haluanko syödä nuudeleita vai pastaa. Minä saan kyllä eteeni paperin mutta siinä laitetaan rasteja ruutuun ja terkkaritäti sanoo että henkinen teekuppini on yhä pystyssä ja käskee olla läikyttämättä. Kun astun ulos valoon kivitalon kellarikerroksesta, saan halauksen ja rasiallisen muumikarkkeja. Vasta viisi minuttia kehotuksesta ja läikyn nyt jo yli. Lokki huutaa rannassa vailla mitään näkyvää syytä, vähän kuten minäkin. Etsin katseellani vihreitä karkkeja ja vihreitä silmiä. Potkaisen kenkäni rantaheinikkoon. Pelasta minut syvistä vesistä.

Musiikillisia paheita vol 1

Korniudella, ällösöpöilyllä, yksinkertaisen tarttuvilla kertosäkeillä ja osoittelevilla lyriikoilla on oma paikkansa sydämessäni....





Tämä biisi on soinut ilmestymisestään asti hämmentävän usein taustalla silloin kun minulla on hysteriapaniikkisentimentaalisuuskohtaus ja en saa henkeä ja itken itken itken. Sitten jos saa halauksen ja kappale käännetään vähän vielä kovemmalle, kyyneliin sekoittuu myös onnea. I h a n a.




Viime kesänä asustelin äidin luona, ja levyvalikoimakin oli sen mukainen. Kuunneltuani Ismo Alangon Onnellisuus-albumin 94839085 kertaa, aloin yllättäen - noloa tai ei, pitää siitä. Tätä biisiä hyräilin monena iltana saapuessani kotiin epämääräisten hetkien jälkeen, osuvat sanoitukset itkettivät ja naurattivat. Myös kappaleet Onnellisuus ja Hengitän toimivat, jälkimmäinen on hirmuisen kaunis, oih!



Noin niinkuin periaatteessa DJBB on kai aika nolo bändi...mutta kun mutta kun...!!11111




No vähänkö romanttinen.



Minulla on usein vähän ongelmia suomalaisten naisartistien diggailussa, mutta tämän kappaleen kohdalla ei, ihanaihana, mitkä lyriikat!!!




Progeveljekset lässyilevät - ja se toimii. Kappaleeseen kiteytyy sellainen anteeksianteeksi olen taas kerran ollut tyhmä ja väärässä ja huono ja lapsellinen- fiilis. Kyseiseltä bändiltä löytyy myös toinen itkunyyhkyilyyn luotu veisu, Somewhere in the middle of, jota lauleskelin pienellä särkyneellä äänellä Love remains the same- albumin ilmestyttyä.




Pikeepaitainen elitisti laulaa supersuloista homopoppia siirappisella äänellä! The Crash jätti Suomen musiikkimaailmaan hattaran kokoisen aukon. Ällösöpöilyn kruunaamattomat kuninkaat saavat aikaan hassun ja hempeän ja naiivin fiiliksen. Ylläolevan kappaleen lisäksi överiromantiikkaa tarjoilevat myös mm. Lauren Gaught my eye, Sugared, Stay ja kaunis Thorn in my side.




"Tässä biisissä sanotaan STAY niin monta kertaa että jo on ihme jos tyttö ei tajua", sanoi joku radiojuontaja. No, ei se tyttö välttämättä tajua kuin vasta jälkeenpäin, hihi. Ihanan romanttinen ja melodramaattinen biisi, Hurtsin laskelmoitu syntikkapoppi on ilmeisesti laskelmoitu juuri minua ja kaltaisiani varten. Rakastuin bändiin Wonderful life- hitin ansiosta, onhan se nyt tällaiselle pelokkaalle ihmiselle aika eheyttävää ja lohduttavaa kuunneltavaa kun joku sanoo että "Älä päästä irti". Nyyh.




No eiköhän noi Radiopäät sano kaiken varsin tyhjentävästi tuossa..? Myös esim. All I need on hirmuisen kaunis.




Tää kertoo niinQ just musta.

Nöyryytetyksi joutumisen, ahtaiden hissien ja esitelmien pitämisen lisäksi pelkään kontrollin menettämistä. Muista pelonkohteistani se eroaa siten, että salaa koen sen kuitenkin olevan ihan siistiä. En oikeastaan tiedä, miksi kontrolloimaton tila kauhistuttaa niin kovin ja mitä silloin kuvittelen tapahtuvan..! Aivan kuin muuttuisin muka toiseksi persoonaksi tai alkaisin toimia käsittämättömillä tavoilla jos en joka hetki tarkkaile itseäni ja sensuroi sanomisiani ja tekemisiäni. Tänään paljastin hassuja intiimejä juttuja. Ujostutti. Jossain noloilusta kiemurtelun takana piilossa kiemurtelin salaa tyytyväisenä, harmi vain että ristiriitainen viestintäni ei tee mielenliikkeitteni tulkintaa kovinkaan helpoksi..! Kai minä tiedän että minulla(kin) on oikeus tuntea, olla hassu tai käyttäytyä lapsellisesti... Vai tiedänkö sittenkään? Hyvää mieltä seuraa itku ja hassuttelua epävarmuus. Kivasta hetkestä pitää rangaista itseään muistelemalla viittä ikävää. On vaikea sallia itselleen mitään kun on oppinut ettei herkkyydestä palkita ja että vääristä sanoista rangaistaan. On vaikea tulkita mitä toinen haluaa vaikka se huudettaisiin vasten kasvoja, maailma jossa kauniit sanat ovat totta on uusi ja jännittävä. Silmäni laajenevat kuin eksyneellä lapsella, sitten näytän taas hätääntyneeltä ja pelokkaalta ja vihaiselta vaikka oikeasti olen parhaillaan maailman laidalla, kurkistan sen reunalta alas ja pidätän hengitystäni katsoessani maisemaa. Pidätän hengitystäni aika usein. Kun tunnen etten tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, vihellän pelin poikki. Kesäiltojen sekavat hetket kun en vain saanut sanottua sitä mitä ajattelin, hämmentävät kohtaukset jossa nauru muuttuu itkuksi, epävarmat tiedustelevat säikähtäneet katseet, olen toivoton tapaus! Suhtaudun uusiin tilanteisiin - tai oikeastaan kaikkiin tilanteisiin - suurella varauksella, tunnustelen ja pohdin ja analysoin ja yritän saada kaikki langat käsiini. Useimmiten langat menevät vain pahemmin solmuun. Kun vihdoin olen saanut vyyhdin ja itseni auki, hetki on jo ohi. Huudan äänettömästi toiselta planeetalta että täälläminäolen mutta fyysinen minäni käpertyy kokoon kuin siili. Onneksi ajoittain unohdan miettiä, olen läsnä, tunnen, sanon asioita miettimättä niiden seurauksia. Silloin hartiat laskeutuvat korvista ja henki kulkee paremmin.

Six Unspeakably Bad Films Before Breakfast

Olen katsonut vuosien varrella valtavasti elokuvia joista valitettavan moni on osoittautunut luokattoman huonoksi! Suurin osa näistä valkokankaan mestariteoksista on jostain kumman syystä pyyhkiytynyt mielestä, mutta tässä muutamia pohjanoteerauksia:

Anna kaiken kiertää
Olisi pitänyt päätellä jo nimestä, että leffan juoni kiertää päämäärättömästi ympyrää! Ympäri käydään ja yhteen tullaan niin helvetin monta kertaa että kyllästynyt katsoja kerkeää pureskella irtokarkkipussillisen lisäksi myös sohvan käsinojat, kaukosäätimen ja maton hapsut!
Big Daddy
Kun elokuvan esittelyssä mainitaan sanat "Adam Sandler", "pähkähullu komedia" sekä "romantiikka", aineksista voi syntyä vain erittäin huono soppa.
The Isle
Käsittämätön tekotaiteellinen S&M-henkinen tekele, silmien peittäminen osoittautui mielenterveyttä säästäväksi ratkaisuksi kun pääosassa oleva nainen repi ongenkoukkua irti haarojensa välistä. Ko.elokuva on kuitenkin näyttänyt saavan kriitikoilta hyviä arvosteluja, joten ilmeisesti minua pervompia tirkistelijöitä on olemassa..
4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää
On suorastaan sosiaalinen itsemurha myöntää julkisesti dissaavansa tätä leffaa, mutta kun ei vaan toimi. Joo-o, onhan se niiiiin realistinen ja niiiiiin indie ja niiiiiin palkittu ja niiiiiiin kantaaottava, mutta myös niiiiiiin tylsä. Hieman musiikkia, enemmän provosointia ja kunnon nyyhkykohtauksia niin leffa paranisi kummasti, tuollaisenaan se aiheuttaa perseen puutumista ja aivotoiminnan lamaantumista.
Mimin ekat kerrat
Elokuvan nimi lupailee symppistä kertomusta nuoren tytön kommelluksista ekojen kertojensa parissa, mutta kyse onkin raivostuttavan teinihoron epämääräisistä juonitteluista, ja tarina poukkoilee yhtä päättömästi kuin minä tanssilattialla.
Jotain annettavaa
Niin ihq vanha elostelija kuin Jack Nicholson onkin, edes hänen charminsa ei onnistu pelastamaan tätä supertylsää leffaa. Valkoasuiset rikkaat ihmiset valkoisessa merenrantahuvilassaan ovat uskomattoman haukotuttavaa seurattavaa, ja kliseiset juonikuviot ovat ärsyttäviä. Elokuvaa katsoessa huomaa pian kiemurtelevansa varsin epäterveesti ja leffan lähestyessä loppuaan seisot todennäköisesti jo päälläsi.
3 perhettä, yhdet hautajaiset
"Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen, kun koko sekopäinen Collinsin perhe kerääntyy jättämään jäähyväisiä klaanin patriarkalle", sanotaan leffan esittelyssä. Kyllä vaan; kaikki mikä voi mennä pieleen, on mennyt pieleen tässä kammottavan huonossa mustan komedian irvikuvassa. BORING!
7 vuotta Tiibetissä
Leffan nimi on ainakin osuva, koska pläjäys tuntuu kestävän vähintäänkin seitsemän vuotta. Tämä elokuva on henkilökohtainen SUPERinhokkini, Brad Pittin harhailu jossain helvetin Himalajalla on kaikkea muuta kuin viihdyttävää katsottavaa. Elokuva on äärimmilleen venytetty eepos, jonka vain suuri Brad-fani tai muuten kieroutunut tyyppi pystyy katsomaan hievahtamatta loppuun asti.
Good luck Chuck
Voi juma miten rasittava leffa! Osa inhosta johtuu tietysti kaunasta Jessica Albaa, tuota ah-niin-söpöä ja ah-niin-tylsää naapurintytön perikuvaa kohtaan (Katkera, minäkö?).
Alba esittää leffassa onnettomuuksille altista pingviininhoitajaa, joka söheltää enemmän kuin omiksi tarpeikseen ja onnistuu tekemään kämmäämisestä muka viehättävää.Tästä tein johtopäätöksen että mokaaminen on sallittua vain jos näytät Jessica Albalta...
Skorpionikuningas
Hävettää edes myöntää että tälläinenkin kammotus on tullut nähtyä, mutta totta se on; olin todistamassa tätä rasvattujen lihasten ja valtavien silikonien juhlaa ihan elokuvateatterissa. Elokuvan pääosassa seikkailee miehisyyttään ylikorostava vapaapainitähti The Rock, joka on suunnilleen yhtä seksikäs ja karismaattinen kuin lehmänläjä pellonlaidalla. Käsikirjoituksesta on unohdettu huumoripuoli täysin, tosin hurmoksellisessa miekan kanssa heilumisessa on tahatonta komiikkaa. Jos kaipaat suunnatonta myötähäpeän kokemusta, katso Skorpparikuningas.

Pidän noloista ja epäkatu-uskottavista asioista:

Von Hertzen Brothers
Vaikka ne yrittää soittaa vähä niinku progee ni ne on silti liian karvaisia (ainakin henkisesti) ja liian veljeksiä ja liian paljon lehtien kansissa kerätäkseen minkäänlaisia skenepisteitä. Mutta minä tykkään, varsinkin siitä Kiestä joka soittaa skittaa paukuttaen jalallaan niin aggrella että tuopit lentävät lavan reunalta. Minua ei kiinnosta niinkään von Hertzenien maine paidattomina jumalhahmoina , vaan parhaimmillaan veljesten keikalla voi päästä uskonnolliseen hurmokseen ihan. Pitää vain heittäytyä ja antaa musiikin viedä, kaikkine kymmenenminuuttisine tilutteluineen. Silmät voi laittaa kiinni jos ukkojen habitus kovin häiritsee!

Vaaleanpunainen

Väri sopii ehkä parhaiten imeväisikäisille, mutta kodinosaston marjapuuron väriset sommitelmat saavat huokailuja aikaan. Hetken hulluudessa harkitsin jopa vaihtavani kämppäni sisustuksen suloisiin pinkin sävyihin, onneksi järki otti kerrankin vallan ja pitäydyin hillitymmissä sävyissä. Hennon possunpunainen puutalo olisi kyllä hirmu söpö..

The Killers

Killersin diggailu on kuulema yhtä paha sosiaalinen itsemurha kuin Uukakkosen. Ihan sama. Las Vegasin miekkosilla on hallussa juuri oikeanlaiset tarttuvat kertsit ja simppelin toimivat lyriikat jotka saavat porukan tanssilattialle. No nythän ne sitten ovat lopettaneet, ja Brandon yrittää laulella soolona. Onhan se ihan kuuma mormoniksi ja biisitkin ihan jees, mutta miksei se voinut vaan pysyä siinä bändissä...!!??

Lyriikoiden siteeraaminen

Ah, on se niin ihanaa löytää itsensä traagisista ja herkistä lyriikoista. Narsismin syövereissä kaikki kappaleet siitä uudesta radiohitistä (no hei se Lykke Lin uusi biisi, vähänkö on ihana!) vanhoihin kunnin kasarihitteihin kertovat Juuri Minusta. Sitten niitä parhaimpia kohtia pitää kirjoitella vihkojen kansiin, päiväkirjaan ja blogiotsikoiksi (!). Niin ja sekin on hirmu hassua jos joku biisi soi juuri oikealla (tai superhäiritsevällä) hetkellä ja sitten ei voi enää kuunnella ko. veisua neutraalisti.

Värityskirjat

Puuvärit ja sivukaupalla viivapiirroksia prinsessoista ja koiranpennuista, varma keino pitää minut hiljaisena (jos ei lasketa pieniä innostuksen hihkaisuja)!

Kädestä pitely

Ehkä jonkun mielestä liian ällösöpöä , mutta minusta hirmuisen intensiivistä.
Kuinka kummallista asteikolla 1-10 on, että mielestäni käteen tarttuminen The XX:n keikalla oli yksi romanttisimmista asioista ikinä? Kädestä pitäminen toimii ( myös) silloin kun sanat eivät millään riitä. Ja ovathan kädet aika kiva ruumiinosa noin ylipäätään.



Epäkorrekti huumori
Tilannekomiikan lisäksi minua viihdyttää suuresti kaikkia mahdollisia ihmisryhmiä, tabuaiheita ja vähemmistöjä (myös itseäni) rankasti ruotiva läppä. Ujoiluni lomassa saatankin päästää suustani melkoisia sammakkoja, ja leimautua tämän takia milloin miksikin moukaksi. Vaikka olen mielestäni vallan suvaitsevainen ja puolustan heikompia ja kannatan tasa-arvoa, esimerkiksi pieni sovinistinen heitto piristää kummasti päivää..! Myös omia vaikeita asioita ja epävarmuuksia on helpompi käsitellä mustan huumorin kautta. Toisen ihmisen asioilla vitsailun kanssa täytyy olla varovaisempi, siihen tarvitaan suostumus. Maailma on mielestäni parempi paikka jos heikkouksilleen voi nauraa- paikoitellen nauru saattaa toki muuttua itkuksi, mutta usein myös toisin päin!


Emous

Emo-tyyli rantautui musiikin mukana ja toi tullessaan raitapaidat ja mustat pandakajaalit. Koko ilmiö on so last season, mutta minuun emo-termi ja genreen liittyvä huumori puree yhä. Samaistuin vahvasti mustia kyyneleitä vuodattavaan teinarilaumaan, ja koi(/e)n sentimentaalisuudessani ja angstisuudessani olevani emompi kun yksikään heistä.

Emotional landscapes

I am shy.

I think my role is very much to be a narrator in abstract (and absurd..) situations.

I am very stupid. I am intelligent. I am clumsy. I'm a coward. I am emotional. I am witty. I am difficult. I am a bit melancholic. I'm a five year old and I'm a sixty year old.

I`m a bit of a nerd, I wouldn`t mind working in a shop selling records, or having a radio show where I could play obscure singles.


Life throws whatever it wants at me

I am afraid

People think I'm untogether and airy-fairy

Randomness is the key.

I like the moment at a concert after the lights go out and before the band comes on stage

Politics is so black and white and what's great about music is that it's above and beyond that.

I think the bravest thing you can do is to be happy.

I love really, really sweet stuff like chocolate cakes and then I love curry

Who would have known that someone
possessed of magical sensitivity
would approach a girl like me...
It must be irritating that sometimes I act like 10 spring onions are going to burst out of my chest like in "Alien"..!

Please teach me gently
how to breathe

Quote of the Week

"..Minulla on epätoivoon taipuva mielenlaatu, eikä oloni ole koskaan normaali. Olen aina raivoissani, riemuissani tai uninen. Kaikki se näkyy heti naamastani, mikä on aika noloa.."

-Runoilija Heli Laaksonen-


[^samaistun..!!!!!!!!!!!]

one word : on the phone makes me happy

Miinusta iästäni kaksikymmentä vuotta, niin saat lopputulokseksi henkisen ikäni usein ja varsinkin tänään. Olen tiettävästi nillittänyt, whinettänyt, itkenyt ja roikkunut kaulassa niin huolella että melkein hävettää. Mutta vain melkein, koska eihän pikkukakara häpeä käytöstään vaan vie sen kohti suurinta huippuaan vapisevin huulin, itkuisin silmin ja punoittavin poskin. Huomenna voi sitten noloilla ja tehdä katumusharjoituksia!

Yleensä pikkulapsivaihde kytkeytyy päälle silloin kun asiat eivät mene niin kuin haluaisi (aivan, siitähän juurikin lapset ja lapsiaikuiset suuttuvat). Joskus itkupotkuraivareihin riittää se, kun ruokalan kakkupöydässä ei ole enää suklaakakkua jäljellä, mutta yleensä nillityskohtauksen aiheuttaa absurdien v-mäisten tapahtumien sarja yhdistettynä kasautuviin velvollisuuksiin.
Lienee turhaa edes tarkentaa että minulle tapahtuu absurdeja asioita melko usein...

Esimerkkinä kakarapaniikkikohtauksesta eräs yö idyllisessä pikkukaupungissa. Olin ollut tuttavieni kanssa iltakävelyllä, saanut jäätelön ja katsellut kivoja taloja. Oli hyvä mieli. Vaan eipä ollut kauaa! Yhdessä huimaavassa kauhun hetkessä tajusin ,ettei minulla ollut avainta eikä puhelinta, tuttavani olivat kadonneet vastapäiseen taloon jonka ovi kolahti kohtalokkaasti kiinni, ja äitini (jonka luona majoituin) ovisummeri ei enää ollut toiminnassa. Minua odottaisi piiiiiitkä yö kylmällä asfaltilla jos en pääsisi jollain keinolla sisään.

Painoin summeria uudelleen ja uudelleen vain todetakseni sen mykäksi. Painoin muitakin summereita. Hakkasin ovea. Huusin äitiä. Juoksin kadun toiselle puolelle soittamaan tuttavien summeria. Yritin heittää kivellä (erittäin korkealla olevaan) ikkunaan. Kävelin taloa ympäri. Odotin että joku talon asukas tulisi yölliseltä reissultaan ja avaisi minulle oven. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Huomasin äitini sammuttaneen valot. Nyt hän ei heräisi vaikka paiskaisin ikkunaan pulun tai roskapöntön.

Juoksentelin pitkin katuja yrittäen nähdä tutut kasvot laskuhumalaisten koteihinsa hoippuroivassa joukossa. Ei näkynyt. Mietin kehtaisinko kävellä kaupungin toiselle laidalle, siellä majaili kesän ajan ihminen jolta saa aina kivoimmat viestit. En kehdannut, mietin peloissani miten oven avaisikin aivan joku muu perheenjäsen, sikeästä unestaan heränneenä, raivoa täynnä ja kertoisi aamulla miten joku hysteerinen naisihminen oli käynyt ovella itkemässä.

Päätin suunnata 24h Siwaan. Pikkukaupan kelmeässä valossa hajosin palasiksi, nyyhkin ja sopersin kainon pyynnön saada puhelinta lainaan. Hoonoa soomea puhuva kassaneiti yritti ymmärtää tilannettani ja ojensi puhelimen varovaisesti, lopettaen hetkeksi työnsä tarkkaillakseen etten varastaisi sitä. Yritinyritinyritin niin kovasti muistaa äitini numeron ettei siitä mitään tullut. Puhelin kiljui pilkallisesti korvaani ettei valitsemani numero ole käytössä, ja kassatyöntekijän piti jatkaa hommiaan. Syöksyin posket häpeästä kuumottaen takaisin ulos kesäyön hämärään, neuvottomana ja väsyneenä.

Sitten bongasin yhden lähes selväpäisen miehen joka näppäili puhelintaan. Hän oli taluttamassa kotiin ei-niin-selvää naisystäväänsä. Mies ei tietenkään puhunut suomea, mikä tuntui olevan yksi illan vallitsevista teemoista. Sönkkäsin nyyhkyenglannilla että nyt pitäis soittaa ja on vähän henkinen hätä ja mies hymyili valkoisilla hampaillaan kuin - ihan vain hieman humaltunut- enkeli ja ojensi taivaallista valoa hohkavan ihmelaitteen, kännykän, käteeni! Ehdin noteerata sen olevan vaaleanpunainen. Kuin ihmeen kaupalla sain puserrettua mieleni sopukoista kauhukuvien ja itsesyytösten lisäksi myös äitini numeron. Soitin, ja äiti vastasi vähemmän iloisesti. Kiitin miestä puhelusta ja juoksin ovelle, jonka rakas äitini lampsi avaamaan yöpaitasillaan, tuijottaen minua raivokkaana kuin talviuniltaan herätetty karhu. Hän painui takaisin nukkumaan ja minä itkin hetken helpotuksesta olohuoneen sohvalla.

"Voi sinua", äiti sanoi tapahtumien jälkeisenä aamuna. Samat sanat kuulin tänään kun puhelimeni katosi, varastettiin tai joutui samaan mustaan aukkoon kuin parittomat sukat ja tärkeät paperit. Kuten sanottu, taannuin kakaraksi. Lapsen maailma on absurdi, ja koska minunkin on, oikeutan sillä sillä ajoittaiset pentuiluni.
(Jos uskallat syyttää minua epäreiluksi ja epärealistiseksi ja epä-älylliseksi niin näytän sinulle kieltä ja potkaisen nilkkaan.)

She's painting huge books and glues them together

En haluaisi olla materialisti, mutta minun on tunnustettava fiksaationi joihinkin esineisiin/asioihin

....

... Astiat, erityisesti mukit, teepannut ja kulhot. Saatan viettää tuntikausia kodin osastolla silitellen pulleita teepannuja ja ihaillen söpöjä mukeja..!

... Pitsi kaikissa muodoissaan. Mielestäni pitsiä ei voi olla juuri koskaan liikaa. Erityisen hyvin se toimii alusvaatteissa, mekoissa ja sisustustekstiileissä. Olen juuri se joka poimii ostoskoriinsa ne alennusrekin alimmalla tasolla roikkuvat vaaleanpunaiset röyhelöalushousut ihastuksesta huokaillen!

...Taulunkehykset. Kultaiset, puiset, kiemuraiset, pelkistetyt, kaikenlaiset! Jos päästäisin maniani kunnolla valloilleen, seinäni olisivat taulujen peitossa! Saan suurta riemua valokuvien ja piirrosten kehystämisestä ja sommittelusta.
(Alla oleva kehys on i h a n a ! !)


..Kosmetiikka. Ei meikit vaan rasvat, suihkugeelit, hiustuotteet yms. tökötit. Olen kyseisten tuotteiden suhteen aivan vietävissä ja manipuloitavissa ja mainosten uhri ja orja! Haistelen rasvapurkkeja ihan fiiliksissä ja pienen heikon hetken ajan uskon kun myyjä vakuuttaa että pienen keltaisen purnukan arvokas sisältö paitsi rauhoittaa mieltäni kukkaistuoksullaan, myös parantaa kaikki iho-ongelmani..!

...Rokokoo. Makuni tasapainoilee jossain modernin ja retron välimaastossa, mutta sydämessäni on aina paikka rokokoohenkisille asioille! Sofia Coppolan Marie Antoinetessa on välähdys siitä kermakakkujen ja koristeellisten huonekalujen satumaasta johon välillä uppoudun...


...Kirjat. Minun hyllystäni ei löydy kovinkaan montaa teosta ja osa niistä vähäisistäkin ei lienee kovin salonkikelpoista materiaalia, mutta silloin harvoin kun kirjan ihan itse ostan, valitsen sen huolella ja hartaudella. Rakastan muutenkin hypistellä ja selailla ja haistella ja fiilistellä kirjoja kirjakaupoissa ja kirjastossa. Saan kiksejä kirjahyllyistä ja stalkkailenkin kävelyllä ollessani ihmisten koteihin bongatakseni seinän kokoisia hyllyjä jotka notkuvat kirjojen painosta. Mulle kans!


..Vihkot. Kirjakaupan alennusmyynti saa minut raahaamaan kassillisen muistivihkoja kotiin! Parhaimpia ovat ne, joissa on tyhjät,valkoiset sivut. Minulla on vähän liian monta puolitäyttä (puolityhjää?), aloitettua ja keskenjäänyttä muistivihkoa erinäisissä paikoissa. Myös muistilaput, askartelutarvikkeet ym. paperitavara saa sormeni syyhyämään.

Raindrops on roses and whiskers on kittens