I fly every morning for at least fifteen minutes or so

On rajattomasti aikaa. Ei ole tarpeeksi aikaa. Nyt on aika. Aika täällä loppuu joskus. Pitäisikö antaa ajan virrata, vai seurata sitä sekuntikellosta ja tehdä tarkkoja suunnitelmia mitä milloinkin tapahtuu, miten kauan aikaa mihinkin menee ja milloin pitäisi olla valmis (onko mikään ikinä valmista)? Luen kirjan tunnissa, tiskaan melkein yhtä kauan. Ajankäytölläni ei ole säännönmukaisuuksia, samaan kauppamatkaan saattaa kulua tunti tai neljä, riippuen lukuisista muuttujista kuten siitä millainen ilma on, onko minulla ostoslistaa vai ei, kierränkö pidempää reittiä katsellakseni lumisia puita ja viivyttelenkö paluumatkalla toivoen salaa ettei tarvitsikaan mennä kotiin.

En ymmärrä aikaa, en ainakaan numeroina, tilastoina ja janoina. Kellomme kuvaavat vain ajan varjoa. Minulla ei ole seinäkelloa, en halua ajatella jokaista tuntia kuluneina minuutteina, yhä vähenevinä vuosina. Joka aamu olen hieman vanhempi, herätyskellon pirinä muistuttaa että aikani täällä on aina vain lyhyempi. Mutta en minä haluaisikaan elää ikuisesti, ja sen minkä elän, tahtoisin elää itselleni ja toiselle mutta en neiti Ajalle! Toisaalta aika voi olla myös lohdullinen asia. Aika parantaa haavat, sanotaan. Aikoinaan toivoin että aikani loppuisi jo, juuri nyt olen ehjempi kuin jonkin aikaa sitten mutta ajoittain hajoan, en aina ole paikalla ihan ajallaan ja ajoitukseni on usein väärä tai myöhässä. Siitä ja monesta muusta syystä lause "Meillä on aikaa" on niin kaunis.

Ajankäyttö on ongelma, tai ainakin siitä voi tehdä sellaisen. Aika on armoton, jos sitä yrittää tietoisesti käyttää hyödyksi itselleen. Aikaa hallitakseen voi laatia lukujärjestyksiä, laittaa muistutuksia puhelimeen ja piirtää elämänsä rajat kalenteriin. Harmi etteivät tunteet noudata kellonaikoja. Entäs kun aamulla haluaisi mielummin käpertyä peiton alle kuin pestä pyykkiä, tai mitä jos lähtisi mielummin kävelylle iltahämärissä kuin keskipäivän auringossa? Entä jos kahdelta yöllä haluaisi olla sylissä mutta kylmässä huoneessa pöydän reunalta tarkkaileva kalenteri käskee nukkua koska aamulla täytyy lukea vielä viisisataa sivua ja sitten pestä pyykkiä avata viemäri ja imuroida (myös sängyn alta)? Tai sitten on niin uuvuksissa että ajatukset muuttuvat ohuiksi, venyvät ja k a t k e a v a t ja uni nielaisee aamuyön tunnit. Mitähän tapahtuisi jos rikkoisi aikataulua, onko päivä pilalla, tai viikko, elämä? Ja entä jos onkin niin väsynyt että mikään ei suju mutta silti yrittää vain suorittaa. Pitäisikö pysähtyä, antaa itselleen lupa mennä puolinopeudella? Onko hyvä että on tehnyt näennäisesti kaiken mitä piti, mutta on huono ja/tai entistä uupuneempi olo? Aikasairaus kalvaa yhä useampia, siitä on vaikea parantua jos ei pysähdy, rentoudu ja anna aikaa parantua. Hengitä, aikaa ei saada tai oteta itselleen, se vain on. On sinä ja aika ja se on sinua varten, ja sitä mihin sinä sen haluat käyttää!

Aikaa saa kulumaan siitä stressaamiseen. Siinä ajassa kun pohtii että eihän se nyt ole sopivaa katsoa kauhuleffaa kun pitäisi olla jo muualla -ahkerana ja energisenä ja aikaansaavana- olisi jo ehtinyt katsoa kaksi elokuvaa! Meillä Suomessa keskitytään robotin lailla täyttämään yhteiskunnan asettamia odotuksia, mutta voi olla että jos jatkuvasti suunnittelee seuraavaa askelta, unohtaa katsoa jalkoihinsa ja olla tässä ja nyt. Tästä lähtien yritän muistuttaa minua ja muita siitä, että jos haluaa leipoa muffinseja niin sitten on leivottava niitä eikä murehtia etteiehkäpitäisikunolisiniinpaljonvelvollisuuksia! Isoveli ei valvo vielä toistaiseksi ajankäyttöä niin tehokkaasti että se näkisi keittiön keltaisten seinien läpi ja osoittaisi taikinakulhoa syyttävällä sormellaan. Joitakin ahdistaa olla olematta, minä taas olen eniten juuri silloin. Minun täytyy saada vähän leijua. Se voi olla sitä että en nouse ylös koko päivänä tai sitä että siivoan kaksi vuorokautta, syön välillä suklaata ja urakan jälkeen istun alas ja itken vähän ja tunnen olevani elossa. On vaikea päättää pitäisikö kirjoittaa essee vai piirtää meduusoja, lähettääkö viesti vai antaa olla rauhassa? Syödäkö ruisleipää vai vaaleanpunaisia keksejä? Olen vasta opetteluvaiheessa, ehkä ikuisesti. Valita en osaa. Teen asiat sitten kun ehdin, ajallaan - minun ajallani.

Aikatauluttomuus on oletettavasti mahdotonta ja epäilemättä ärsyttävää. Ymmärrän etten voi olla ainoa asukas planeetalla jossa ei ole aikaa, eikä ole oikein kidnapata sinne toistakaan. Tiedän että laskuissa on eräpäivät ja tenttiajat on ennalta määrätty. Minulle tulee nälkä jos en syö säännöllisesti, ja en voi valvoa kaikkia öitä jos aion opiskella tai käydä töissä. Silti vaalin ajattomia hetkiä, niiden ei tarvitse olla surullisia tai menetettyjä, vaan pieniä ihania irtautumisia tästä todellisuudesta. Hidas on kaunista. Jos ruumistaan ei voi vaihtaa vaikka kuinka haluaisi, ehkä sen voi hylätä hetkeksi, hypätä aikajanalta sivuun ja suoda ajan kuluttamalle kipuilevalle minälleen tilaisuuden laskea hartiat alas korvista.

(I need you to understand something. I wrote this for you. I wrote this for you and only you. Everyone else who reads it, doesn’t get it. They may think they get it, but they don’t. You were meant to read these words.)