Muuttaminen on raskasta puuhaa, ainakin jos on uskominen peiliä josta näkyy hävyttömän suuret silmäpussit ja eksyneen poron katse. Päässä pyörii tuhat ja yksi epävarmuustekijää ja hajamielistä katkennutta ajatusta ja unohtunutta asiaa ja jossain piilossa pieni ilontunne joka pyrkii esiin mutta ei oikein uskalla, jotain pahaahan voi vielä tapahtua! Ehkä kadotan avaimet, tipahdan muuttolaatikoiden kanssa portaissa tai katolta tipahtaa suunnaton jääkimpale suoraan niskaani. Lisäksi on huolittava ja murehdittava mm. sitä mihin pakkasinkaan levyni, lempimekkoni ja sen erittäin tärkeän kirjeen. Entä muistinko kaiken mitä piti, ehdinkö tehdä kaiken, milloin siivoanpuranpakkaansisustanasetuntaloksi..
Muuttoprojekti saa esiin sisäisen draamakuningattareni. Vaikka muutamat hassut laatikot kantaisi varmaan vaikka yksinään, stressaan maisemanvaihdoksesta niin että kipuileva vatsa pakottaa nukkumaan sikiöasennossa ja vajoan niin avuttomaan tilaan etten meinaa saada edes sukkaa jalkaani omin avuin. Siinä vaiheessa kun nuokkuu toisen ihmisen eteisessä kädet täristen ja kalpein kasvoin kyvyttömänä liikkumaan saati tekemään pienintäkään päätöstä, pitäisi ehkä hengittää syvään ja etsiä taskun pohjalle päästä tipahtanut järki. Mutta ei, minä vien kaiken huippuunsa olemalla ah-niin-ihana eli kiukuttelemalla entistä kovemmin. Sietäisin saada selkääni, mutta sainkin tikkarin. Tulin onnelliseksi, ihanaa kun joku tietää että äkäisen lapsen voi parantaa karkilla.
Luulen että jos ja kun viimeinenkin laatikko on saatu uuteen huoneeseen- jossa on loisteputket, kuluneet kaapinovet ja muovimaton alla piilossa nariseva lautalattia ja menneisyyden pölyt- itken ensin vähän, ihan vain siksi koska muutokset ovat niin hirmuisen jännittäviä ettei niitä kykene muuten käsittelemään. Sitten menen peiton alle hymyilemään salaa. On kuitenkin ihan mukavaa miettiä mitä laittaa seinälle, missä nurkassa sänky rikkoisi mahdollisimman paljon kaikkia feng shuin ja estetiikan lakeja, ja miten monta erilaista tyylillisesti yhteensopimatonta asiaa mahtuu samaan huoneeseen.
Mutta verhojen silittäminen ei ole mukavaa, luulen että siitä tulee pitkällinen prosessi jonka aikana käyn säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin hakkaamassa nyrkeillä lattiaa tai hakemassa lääkekaapista jotain päänsärkyä lievittävää. Toisaalta, ainakin tänä aamuna paistoi jo aurinko. Ehkä kukaan ei huomaa silittämättömiä verhoja jos ikkunan läpi loistavat valonsäteet vievät huomion rypyistä - niin otsassa kuin verhoissakin! Ja päähän voi aina laittaa rusetin vaikka siihen ottaisi kuinka kovasti.
ps. Päivän romanttisin runositaatti:
"Ja rakas, sinä unohdat rytmihäiriösi,
hengenahdistuksesi
ja kuolion
joka sydämessäsi on
Ja minä unohdan katarrini, levottomat jalkani
ja sen alituisen kalvamisen vasemmalla puolella..."
2 kommenttia:
Ei niihin verhoisin kukaan kiinnitä huomiota onko ne silitetty vai ei, jos niistä tulee noin hirvee stressi ni ei kun vaan laitat ne ikkunnalle niin :)
Hih, kiitos! Verhot on ikkunassa - ryppyisinä mutta kuitenkin!
Lähetä kommentti