Miinusta iästäni kaksikymmentä vuotta, niin saat lopputulokseksi henkisen ikäni usein ja varsinkin tänään. Olen tiettävästi nillittänyt, whinettänyt, itkenyt ja roikkunut kaulassa niin huolella että melkein hävettää. Mutta vain melkein, koska eihän pikkukakara häpeä käytöstään vaan vie sen kohti suurinta huippuaan vapisevin huulin, itkuisin silmin ja punoittavin poskin. Huomenna voi sitten noloilla ja tehdä katumusharjoituksia!
Yleensä pikkulapsivaihde kytkeytyy päälle silloin kun asiat eivät mene niin kuin haluaisi (aivan, siitähän juurikin lapset ja lapsiaikuiset suuttuvat). Joskus itkupotkuraivareihin riittää se, kun ruokalan kakkupöydässä ei ole enää suklaakakkua jäljellä, mutta yleensä nillityskohtauksen aiheuttaa absurdien v-mäisten tapahtumien sarja yhdistettynä kasautuviin velvollisuuksiin.
Lienee turhaa edes tarkentaa että minulle tapahtuu absurdeja asioita melko usein...
Esimerkkinä kakarapaniikkikohtauksesta eräs yö idyllisessä pikkukaupungissa. Olin ollut tuttavieni kanssa iltakävelyllä, saanut jäätelön ja katsellut kivoja taloja. Oli hyvä mieli. Vaan eipä ollut kauaa! Yhdessä huimaavassa kauhun hetkessä tajusin ,ettei minulla ollut avainta eikä puhelinta, tuttavani olivat kadonneet vastapäiseen taloon jonka ovi kolahti kohtalokkaasti kiinni, ja äitini (jonka luona majoituin) ovisummeri ei enää ollut toiminnassa. Minua odottaisi piiiiiitkä yö kylmällä asfaltilla jos en pääsisi jollain keinolla sisään.
Painoin summeria uudelleen ja uudelleen vain todetakseni sen mykäksi. Painoin muitakin summereita. Hakkasin ovea. Huusin äitiä. Juoksin kadun toiselle puolelle soittamaan tuttavien summeria. Yritin heittää kivellä (erittäin korkealla olevaan) ikkunaan. Kävelin taloa ympäri. Odotin että joku talon asukas tulisi yölliseltä reissultaan ja avaisi minulle oven. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Huomasin äitini sammuttaneen valot. Nyt hän ei heräisi vaikka paiskaisin ikkunaan pulun tai roskapöntön.
Juoksentelin pitkin katuja yrittäen nähdä tutut kasvot laskuhumalaisten koteihinsa hoippuroivassa joukossa. Ei näkynyt. Mietin kehtaisinko kävellä kaupungin toiselle laidalle, siellä majaili kesän ajan ihminen jolta saa aina kivoimmat viestit. En kehdannut, mietin peloissani miten oven avaisikin aivan joku muu perheenjäsen, sikeästä unestaan heränneenä, raivoa täynnä ja kertoisi aamulla miten joku hysteerinen naisihminen oli käynyt ovella itkemässä.
Päätin suunnata 24h Siwaan. Pikkukaupan kelmeässä valossa hajosin palasiksi, nyyhkin ja sopersin kainon pyynnön saada puhelinta lainaan. Hoonoa soomea puhuva kassaneiti yritti ymmärtää tilannettani ja ojensi puhelimen varovaisesti, lopettaen hetkeksi työnsä tarkkaillakseen etten varastaisi sitä. Yritinyritinyritin niin kovasti muistaa äitini numeron ettei siitä mitään tullut. Puhelin kiljui pilkallisesti korvaani ettei valitsemani numero ole käytössä, ja kassatyöntekijän piti jatkaa hommiaan. Syöksyin posket häpeästä kuumottaen takaisin ulos kesäyön hämärään, neuvottomana ja väsyneenä.
Sitten bongasin yhden lähes selväpäisen miehen joka näppäili puhelintaan. Hän oli taluttamassa kotiin ei-niin-selvää naisystäväänsä. Mies ei tietenkään puhunut suomea, mikä tuntui olevan yksi illan vallitsevista teemoista. Sönkkäsin nyyhkyenglannilla että nyt pitäis soittaa ja on vähän henkinen hätä ja mies hymyili valkoisilla hampaillaan kuin - ihan vain hieman humaltunut- enkeli ja ojensi taivaallista valoa hohkavan ihmelaitteen, kännykän, käteeni! Ehdin noteerata sen olevan vaaleanpunainen. Kuin ihmeen kaupalla sain puserrettua mieleni sopukoista kauhukuvien ja itsesyytösten lisäksi myös äitini numeron. Soitin, ja äiti vastasi vähemmän iloisesti. Kiitin miestä puhelusta ja juoksin ovelle, jonka rakas äitini lampsi avaamaan yöpaitasillaan, tuijottaen minua raivokkaana kuin talviuniltaan herätetty karhu. Hän painui takaisin nukkumaan ja minä itkin hetken helpotuksesta olohuoneen sohvalla.
"Voi sinua", äiti sanoi tapahtumien jälkeisenä aamuna. Samat sanat kuulin tänään kun puhelimeni katosi, varastettiin tai joutui samaan mustaan aukkoon kuin parittomat sukat ja tärkeät paperit. Kuten sanottu, taannuin kakaraksi. Lapsen maailma on absurdi, ja koska minunkin on, oikeutan sillä sillä ajoittaiset pentuiluni.
(Jos uskallat syyttää minua epäreiluksi ja epärealistiseksi ja epä-älylliseksi niin näytän sinulle kieltä ja potkaisen nilkkaan.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti