Päivä jolloin pitäisi kirjoittaa esseetä, eli päivä omistettuna itsetutkiskelulle!
Onkohan kaikilla ihmisillä "henkinen minä", ajatus kasvoista ja olemuksesta johon oma persoona sopisi täydellisesti? Minulla on. Minun on joskus vaikea olla omissa nahoissani, vaikkakin ajatusleikkiessäni vaihtavani ulkonäköä jonkun supermallin kanssa, en sitten kuitenkaan siihen kykenisi. Henkinen minäni on ehkä enemmänkin pieni läpikuultava hahmo jonka oleminen on oikeastaan olematonta. Tai sitten jokin pieni ja takkuinen eläin joka säikähtää jos sitä lähestyy liian äkkinäisesti.
Pienenä minulla oli pyöreät posket, herkkä iho ja hämmästynyt ilme. Nykyään minulla on pyöreät posk...niin, ulkonäkö muuttuu huomattavan vähän sen jälkeen kun täyttää kaksi vuotta. Rypyt lisääntyvät, ja massa, mutta kuvassa on silti sama nainen, vuosi toisensa jälkeen. Samalta tuntuu varmaan vanhuksesta joka katsoo itseään peiliin; Mistä nuo rypyt tulivat, sisällä on yhä se teini jolla on pisamia poskissa ja levottomat jalat.
Lapsena olin reippaan näköinen, en pullukka mutta kuitenkin sellainen jolle laitetaan saparot ja jolla on uhmakas ilme. Minua nauratti kovasti ja itketti vielä kovemmin, minulla oli naururypyt silmäkulmissa jo 8-vuotiaana ja lääkärintarkastuksessa kikatin niin että lääkärisetä kehotti vaihtamaan nimeni Ilonaksi. Olin pidempi kuin kaverini ja nimeni sai etuliitteen "Iso". Se sai olon tuntumaan kömpelöltä ja siltä että piti olla vahva ja tukea ja jaksaa ja kantaa pienempiä reppuselässä.
Varhaisteininä minulla oli pyöreät kasvot ja vielä pyöreämmät silmälasit enkä hävennyt pukeutua 70-luvun kuoseihin. Kaikilla muilla oli rintaliivit mutta minä ja ystäväni käytimme maailman lyhyimpiä napapaitoja ja hypimme vapautuneesti jumppatunneilla riemuiten kakkosnelosmaisesta vartalotyypistä täysin rinnoin..tai siis, niinno, noniin. Lapsuus loppui kun perse levisi ja reidet näyttivät "kamalan paksuilta" lempifarkuissa. Laitoin ensimmäisen kerran huulipunaa viedäkseni katseet pois arsestani (jota siis kaikki varmasti kaiken aikaa silmäilivät) ja pukeuduin mustaan. En enää näyttäytynyt ilman meikkiä.
Yläasteella oli paha olla ja olin aika pieni. Siniset suonet kuulsivat ihon läpi. Rippikoulussa jouduin istumaan bussimatkan jonkun sylissä, eikä hän edes tuntenut olematonta painoani vaikka matkaa oli tunti. Äiti kauhisteli pönköttäviä kylkiluitani mutta minä en välittänyt. En minä ihannoinut laihuutta, millään ei vain ollut mitään väliä. Menetin mielenrauhani ja kulmakarvani, yritin provosoida pinkillä tyllihameella ja permanentilla.Yllätyksekseni en saanut negatiivista palautetta luokkamme pojilta. Sen sijaan toiset tytöt muistuttivat minua henkisistä ja fyysisistä puutteistani joka ikinen päivä. Vedin eripariset raitasukat jalkaan. Kuuntelin Björkiä, ihailin Björkiä ja päällystin joka ikisen kouluvihkoni Björkin kuvilla. Välillä jätin tylliviritelmät kotiin, tanssin bileissä hontelon pojan kanssa ja tulin liian myöhään kotiin, mutta onnellisempi olin pomppiessani sähkönsinisissä raitasukissani vieraassa kaupungissa. "Jos minulla olisi tuollaiset posket, en kyllä hymyilisi", sanoi luokkalaiseni kun menneen viikonlopun riemu väreili vielä suupielissä. Vakavoiduin, lääkäri ei olisi enää nimennyt minua Ilonaksi.
Lukiossa en ollut enää kokoa nolla, lintsasin tunneilta kahvilaan syömään kinuskileivoksia. Halusin olla jotain muuta mutten tiennyt mitä. Leikin normaalia. Ykkösvuotena vaatteiden piti mätsätä, vihreät sukat vihreä paita vihreä rusetti päässä. Näytin ylikasvaneelta tarhaikäiseltä. Toisena vuotena näytin vuoroin rekkikseltä ja vuoroin keski-ikäiseltä, koulukuvasta katsoo nykyistäkin iäkkäämpi naama, olin lastenvahtina sen minkä kerkesin, väsytti, samaistuin kotiäitiin ja siksi ehkä myös näytin siltä. Välillä yritin olla tosinainen ja edustin sihteerikkölookissa ja korkokengissä indiekerman edessä. Aamulla katsoin edellisen illan jälkiä kasvoissa ja teki mieli juosta kauas. Etsin yhteyttä sisimpääni ja ruumiiseeni tanssikursseilta ja taiteen parista, kirjoitin enemmän kuin ikinä ja valokuvasin sekä olin kuvattavana. Sateenkaaritukkainen tyttö sanoi minua menninkäiseksi ja säikähdin kuollakseni, vilpitön kommentointi hämmensi.
Nykyään pukeudun välillä mekkoon ja välillä haaveilen pukutyylistä. Tykkään pitsialushousuista ja verkkosukkahousuista enkä vieläkään tarvitse rintaliivejä. Silmäkulmissa on ryppyjä ja joskus jopa hymyilen. Minulla on kuoppa keskellä rintakehää ja hartiat korvissa. En tykkää katsoa peiliin mutta voin mennä ilman meikkiä kauppaan. En tarkkaile painoani.Vanhana minusta tulee päärynä. Mielestäni ihmisessä kauneinta ovat säröt.
ps.Ihailen yhä Björkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti