"Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani..."

Sain joltain katuevankelistalta vihkosen jonka väitetään olevan "Tie Jumalan luo". Nimi alle vaan ja sielu vilahtaa taivaaseen. Kädet ristiin ja pari rukouksenpätkää ulkoa, isänjapojanjapyhänhengennimeen niin pahat ajatukset ja ajattelemattomat teot on puolestani sovitettu. Jokainen uskokoon mihin haluaa, minulle riittää kunhan oppisin uskomaan toisiin ja edes vähän itseenikin. Kuulun kuitenkin kirkkoon varmuuden vuoksi. En varmuuden vuoksi taivaspaikkaa tavoitellen, vaan siksi että kirkollisveron maksamalla koen olevani oikeutettu nukkumaan kirkon penkillä jos olen vailla kattoa pään päälle sateisena yönä. Vaikka eihän kirkon ovi ole edes juuri koskaan auki kun sitä käy kiskomassa.. Minua kiinnostaa myös keskustella (provosoitua ja huutaa epäasiallisesti) uskonasioista ja käydä kyyläämässä kun kirkkokansa veisaa joululauluja. Toisaalta ihailen kirkkotaidetta, toisaalta tekisi mieli olla lapsellinen ja raaputtaa hävyttömyyksiä kirkon penkkiin. Jos kävelisin alttarille valkoisessa mekossa, jumala ei varmaankaan olisi ensimmäisenä mielessäni, eikä jumalakaan varmaan minusta tykkäisi, sehän päättää ketä saa rakastaa. Hääseremonian aikana kuolleet kääntyisivät haudassaan, salama iskisi saarnastuoliin ja takapenkin häävieraat loisivat huutaisivat vastalauseitaan. Siinäpä huutaisivat, elämä on lyhyt.
Jos tavoittelisin taivasta, minulla saattaisi olla mahdollisuuksia päästä takimmaisen sadepilven reunalle istumaan, sen harmaan ja huteran. En minä niin syntinen ole, en petturi enkä kavaltaja. Tai no kerran kavalsin luokkani pojat, niillä oli pornolehtiä pulpetissa ja minä olin pieni vihainen feministi. Pojat eivät koskaan antaneet anteeksi, jumala saattaisi. Mutta minä käänsin selkäni jumalalle jo rippikoulussa kun en ristinyt käsiäni ja pusersin huuleni tiukasti yhteen rippivaloja vannottaessa. Silti menin isoseksi, pidin tekopyhänä rukoushetkiä ja katselin kun pappi lauloi pikanopeudella mesyömmeleipääjumalanjajuommelähteestäautuuden että pääsisi ensimmäisenä makkarapadalle. Kaikkien mielestä olin aika kiltti tyttö, oikeasti olin pakanalapsi joka epäili kaikkea ja moralisoi sen minkä ehti, omilla säännöillään kylläkin, ei kristinuskon.
Jumala armahtaa kaikki, niin minäkin - näennäisesti ainakin. Käännän toisenkin posken mutta en rakasta vihollistani. Ehtaa jeesustelua siis. Haluaisin olla laupias samarialainen joka antaa viimeisen ihokkaansa, ei käännä selkäänsä ja jonka ovet ovat avoinna sekopäille, idiooteille, taistelutovereille, luurangoille, vampyyreille ja muille haamuille. Yritän olla puolueeton mutta onnistun vaikuttamaan välinpitämättömältä, välitän mutta vaikutankin holhoavalta. Marttyyri-itku on peruskamaa, ja kritiikkiin reagoin kuin tieltään hairahtunut munkki, ruoskin itseäni loputtomiin odottaen ihmeparannusta.Unissani opettelen olemaan suopea, paistan lettuja kaikille enkä pelkää ketään enkä mitään.
Joskus taivaallinen johdattaja voisi olla avuksi. Olisihan se helpotus jos jostain ylhäältä ojentuisi sormi joka koputtaisi päähän ja käskisi pitää turvan tukossa silloin kun suusta on tulossa tavallistakin isompi sammakko, syödä lautasen tyhjäksi ja rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Se sanoisi että vittusaatana, minä loin sinulle taivaan ja maan ja joten vähän kunnioitusta tähän suuntaan, lepää viheriäisellä niityllä ja juo virvoittavaa vettä ynnä muuta sellaista ja lakkaa ajattelemasta turhuuksia ja pohtimasta mitä muiden päissä liikkuu. Oikeastaan, lakkaa ajattelemasta kokonaan. Sinun puolestasi on ajateltu, vuorosanat ovat tässä. Toisaalta, jos olisin vain taivaan isän marionetti, en olisi ikinä kokenut sitä huumaavaa hädän hetkeä, kun päivä menee pilalle huonon vitsin takia, vapauden tunnetta kun sunnuntaina ei tarvitse pyhittää lepopäivää vaan sunnuntaita voi pitää vaikka tiistaina, tai kun on hirmuisen onnellinen jostain mistä jumala ei ehkä diggaisi. Kun saa pyhyyden kokemuksen korkealla vuorella tai aamiaispöydässä ja unohtaa hetkeksi kaiken syyllisyyden ja häpeän.
"Toiselle on tehtävä sitä, mitä itselle toivoo tehtävän" on lienee kultainen sääntö joka toimiva riippumatta siitä, minkä sortin pyhä henki tai suurempi voima elämää ohjailee. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii - ehkä noissa ylevissä sanoissa voisi olla lähimmäisenrakkauden avain, hurskauden aakkoset ja tie paremmaksi ihmiseksi. Eli nyt loppui nillitys, kiukuttelu, epäoikeudenmukaisuus, vääristä asioista vitsailu, kaunan kantaminen,ajattelemattomuus, moralisointi,möläyttely,hysterisointi.... You wish.