Unessa

Nukkuminen on aliarvostettua. Nukkuminen on ihanaa. Katu-uskottavimpia tyyppejä ovat ehkä yöperhoset jotka liihottavat kahden tunnin yöunilla parin vuorokauden takaiset kajalit silmissä, mutta minä väittäisin olevani kaksinverroin itkuisempi ja synkeämpi jos en saisi unta.

Nukkua voi missä vaan, miten vaan, milloin vaan, mutta nukkumisen kanssa voi myös hifistellä perverssihin, lähes fetistisiin mittasuhteisiin saakka; unettavaa musiikkia soimaan, viivytellen nukahtamista viimeiseen asti, nauttien tunteesta kun silmät painuvat väkisin kiinni ja ripsien lomasta kajastaa lukulampun valo.

Unissani teen joskus toisin, opiskelen kondiittoriksi tai omistan viisitoista kissaa. Edes unessa en kuitenkaan ole täysin vapaa, harvemmin uneksin itseäni kauniimmaksi tai itsevarmaksi, unimaailmassakin mokaan, tosin kolhut ja tönäisyt tuntuvat pehmeämmiltä kuin hereillä. Nään usein unta jo tehdyistä virheistä, teen asiat uudestaan ja paremmin silmät suljettuina. Toki unissani on myös vaaleanpunaisia puita, yksisarvisia ja puhuvia eläimiä, puiden alla on turvallista nukkua ja ilma on lämmin. Unissani uin, kiipeän, lennän ja putoan, nousen ja selviän. Joskus unessa on häivähdys menneestä tai enteitä tulevasta.





On aikoja jolloin uni ei tule viikkoihin, nukkumaanmenosta tulee painajaista. Päivisin kuljen puoliteholla, yöllä kirjoitan tai katselen ikkunasta hämärässä hiipivää kissaan. Nukkuminen pelottaa, ystävästä tulee vihollinen. Pitää väsyttää itsensä, polttaa loppuun, täytyy opetella itsensä taas uneen. Kun uni jossain viidennen vesilasillisen ja hätäisten hengenhaukkomisten välillä vihdoin saapuu, se ei kiedo syleilyynsä lempeästi vaan tukehduttaa peittojen alle. Lakanat kietoutuvat jalkoihin, aamulla olo ei ole levännyt vaan raskas, raajat ovat puutuneet.



Muutama vuosi sitten vannoin yksin nukkumisen nimeen. Joitakin päiviä yllätin itseni itkemästä kun en tahtonut jäädä yksin pimenevään iltaan. Olen siis kääntänyt takkini yksinäiselle unelle. Puolustaudun sillä etten tullut ajatelleeksi että tuhina niskassa, toisiinsa kietoutuneet kalpeat raajat, tärinät, uniäänet ja öinen tarraaminen kädestä ovat suloisinta ikinä.

Vaikka laiskuus on synti ja päivä tekemättä mitään näin ollen hukattua aikaa, voisin hyvin kellua unen ja valveen rajamailla useammankin päivän peräkkäin. Ajatus virtaa hitaasti, kaikki on sumeaa, ei pelota. Kun kauhu vaanii sängyn alla, käännän kylkeä ja käperryn lämpimänonnelliseen tiedottomuuteen.