"Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani..."

Sain joltain katuevankelistalta vihkosen jonka väitetään olevan "Tie Jumalan luo". Nimi alle vaan ja sielu vilahtaa taivaaseen. Kädet ristiin ja pari rukouksenpätkää ulkoa, isänjapojanjapyhänhengennimeen niin pahat ajatukset ja ajattelemattomat teot on puolestani sovitettu. Jokainen uskokoon mihin haluaa, minulle riittää kunhan oppisin uskomaan toisiin ja edes vähän itseenikin. Kuulun kuitenkin kirkkoon varmuuden vuoksi. En varmuuden vuoksi taivaspaikkaa tavoitellen, vaan siksi että kirkollisveron maksamalla koen olevani oikeutettu nukkumaan kirkon penkillä jos olen vailla kattoa pään päälle sateisena yönä. Vaikka eihän kirkon ovi ole edes juuri koskaan auki kun sitä käy kiskomassa.. Minua kiinnostaa myös keskustella (provosoitua ja huutaa epäasiallisesti) uskonasioista ja käydä kyyläämässä kun kirkkokansa veisaa joululauluja. Toisaalta ihailen kirkkotaidetta, toisaalta tekisi mieli olla lapsellinen ja raaputtaa hävyttömyyksiä kirkon penkkiin. Jos kävelisin alttarille valkoisessa mekossa, jumala ei varmaankaan olisi ensimmäisenä mielessäni, eikä jumalakaan varmaan minusta tykkäisi, sehän päättää ketä saa rakastaa. Hääseremonian aikana kuolleet kääntyisivät haudassaan, salama iskisi saarnastuoliin ja takapenkin häävieraat loisivat huutaisivat vastalauseitaan. Siinäpä huutaisivat, elämä on lyhyt.
Jos tavoittelisin taivasta, minulla saattaisi olla mahdollisuuksia päästä takimmaisen sadepilven reunalle istumaan, sen harmaan ja huteran. En minä niin syntinen ole, en petturi enkä kavaltaja. Tai no kerran kavalsin luokkani pojat, niillä oli pornolehtiä pulpetissa ja minä olin pieni vihainen feministi. Pojat eivät koskaan antaneet anteeksi, jumala saattaisi. Mutta minä käänsin selkäni jumalalle jo rippikoulussa kun en ristinyt käsiäni ja pusersin huuleni tiukasti yhteen rippivaloja vannottaessa. Silti menin isoseksi, pidin tekopyhänä rukoushetkiä ja katselin kun pappi lauloi pikanopeudella mesyömmeleipääjumalanjajuommelähteestäautuuden että pääsisi ensimmäisenä makkarapadalle. Kaikkien mielestä olin aika kiltti tyttö, oikeasti olin pakanalapsi joka epäili kaikkea ja moralisoi sen minkä ehti, omilla säännöillään kylläkin, ei kristinuskon.
Jumala armahtaa kaikki, niin minäkin - näennäisesti ainakin. Käännän toisenkin posken mutta en rakasta vihollistani. Ehtaa jeesustelua siis. Haluaisin olla laupias samarialainen joka antaa viimeisen ihokkaansa, ei käännä selkäänsä ja jonka ovet ovat avoinna sekopäille, idiooteille, taistelutovereille, luurangoille, vampyyreille ja muille haamuille. Yritän olla puolueeton mutta onnistun vaikuttamaan välinpitämättömältä, välitän mutta vaikutankin holhoavalta. Marttyyri-itku on peruskamaa, ja kritiikkiin reagoin kuin tieltään hairahtunut munkki, ruoskin itseäni loputtomiin odottaen ihmeparannusta.Unissani opettelen olemaan suopea, paistan lettuja kaikille enkä pelkää ketään enkä mitään.
Joskus taivaallinen johdattaja voisi olla avuksi. Olisihan se helpotus jos jostain ylhäältä ojentuisi sormi joka koputtaisi päähän ja käskisi pitää turvan tukossa silloin kun suusta on tulossa tavallistakin isompi sammakko, syödä lautasen tyhjäksi ja rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Se sanoisi että vittusaatana, minä loin sinulle taivaan ja maan ja joten vähän kunnioitusta tähän suuntaan, lepää viheriäisellä niityllä ja juo virvoittavaa vettä ynnä muuta sellaista ja lakkaa ajattelemasta turhuuksia ja pohtimasta mitä muiden päissä liikkuu. Oikeastaan, lakkaa ajattelemasta kokonaan. Sinun puolestasi on ajateltu, vuorosanat ovat tässä. Toisaalta, jos olisin vain taivaan isän marionetti, en olisi ikinä kokenut sitä huumaavaa hädän hetkeä, kun päivä menee pilalle huonon vitsin takia, vapauden tunnetta kun sunnuntaina ei tarvitse pyhittää lepopäivää vaan sunnuntaita voi pitää vaikka tiistaina, tai kun on hirmuisen onnellinen jostain mistä jumala ei ehkä diggaisi. Kun saa pyhyyden kokemuksen korkealla vuorella tai aamiaispöydässä ja unohtaa hetkeksi kaiken syyllisyyden ja häpeän.
"Toiselle on tehtävä sitä, mitä itselle toivoo tehtävän" on lienee kultainen sääntö joka toimiva riippumatta siitä, minkä sortin pyhä henki tai suurempi voima elämää ohjailee. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii - ehkä noissa ylevissä sanoissa voisi olla lähimmäisenrakkauden avain, hurskauden aakkoset ja tie paremmaksi ihmiseksi. Eli nyt loppui nillitys, kiukuttelu, epäoikeudenmukaisuus, vääristä asioista vitsailu, kaunan kantaminen,ajattelemattomuus, moralisointi,möläyttely,hysterisointi.... You wish.

Having the ear in the pocket / Having the eye in the shoe

Päivä jolloin pitäisi kirjoittaa esseetä, eli päivä omistettuna itsetutkiskelulle!

Onkohan kaikilla ihmisillä "henkinen minä", ajatus kasvoista ja olemuksesta johon oma persoona sopisi täydellisesti? Minulla on. Minun on joskus vaikea olla omissa nahoissani, vaikkakin ajatusleikkiessäni vaihtavani ulkonäköä jonkun supermallin kanssa, en sitten kuitenkaan siihen kykenisi. Henkinen minäni on ehkä enemmänkin pieni läpikuultava hahmo jonka oleminen on oikeastaan olematonta. Tai sitten jokin pieni ja takkuinen eläin joka säikähtää jos sitä lähestyy liian äkkinäisesti.


Pienenä minulla oli pyöreät posket, herkkä iho ja hämmästynyt ilme. Nykyään minulla on pyöreät posk...niin, ulkonäkö muuttuu huomattavan vähän sen jälkeen kun täyttää kaksi vuotta. Rypyt lisääntyvät, ja massa, mutta kuvassa on silti sama nainen, vuosi toisensa jälkeen. Samalta tuntuu varmaan vanhuksesta joka katsoo itseään peiliin; Mistä nuo rypyt tulivat, sisällä on yhä se teini jolla on pisamia poskissa ja levottomat jalat.


Lapsena olin reippaan näköinen, en pullukka mutta kuitenkin sellainen jolle laitetaan saparot ja jolla on uhmakas ilme. Minua nauratti kovasti ja itketti vielä kovemmin, minulla oli naururypyt silmäkulmissa jo 8-vuotiaana ja lääkärintarkastuksessa kikatin niin että lääkärisetä kehotti vaihtamaan nimeni Ilonaksi. Olin pidempi kuin kaverini ja nimeni sai etuliitteen "Iso". Se sai olon tuntumaan kömpelöltä ja siltä että piti olla vahva ja tukea ja jaksaa ja kantaa pienempiä reppuselässä.


Varhaisteininä minulla oli pyöreät kasvot ja vielä pyöreämmät silmälasit enkä hävennyt pukeutua 70-luvun kuoseihin. Kaikilla muilla oli rintaliivit mutta minä ja ystäväni käytimme maailman lyhyimpiä napapaitoja ja hypimme vapautuneesti jumppatunneilla riemuiten kakkosnelosmaisesta vartalotyypistä täysin rinnoin..tai siis, niinno, noniin. Lapsuus loppui kun perse levisi ja reidet näyttivät "kamalan paksuilta" lempifarkuissa. Laitoin ensimmäisen kerran huulipunaa viedäkseni katseet pois arsestani (jota siis kaikki varmasti kaiken aikaa silmäilivät) ja pukeuduin mustaan. En enää näyttäytynyt ilman meikkiä.


Yläasteella oli paha olla ja olin aika pieni. Siniset suonet kuulsivat ihon läpi. Rippikoulussa jouduin istumaan bussimatkan jonkun sylissä, eikä hän edes tuntenut olematonta painoani vaikka matkaa oli tunti. Äiti kauhisteli pönköttäviä kylkiluitani mutta minä en välittänyt. En minä ihannoinut laihuutta, millään ei vain ollut mitään väliä. Menetin mielenrauhani ja kulmakarvani, yritin provosoida pinkillä tyllihameella ja permanentilla.Yllätyksekseni en saanut negatiivista palautetta luokkamme pojilta. Sen sijaan toiset tytöt muistuttivat minua henkisistä ja fyysisistä puutteistani joka ikinen päivä. Vedin eripariset raitasukat jalkaan. Kuuntelin Björkiä, ihailin Björkiä ja päällystin joka ikisen kouluvihkoni Björkin kuvilla. Välillä jätin tylliviritelmät kotiin, tanssin bileissä hontelon pojan kanssa ja tulin liian myöhään kotiin, mutta onnellisempi olin pomppiessani sähkönsinisissä raitasukissani vieraassa kaupungissa. "Jos minulla olisi tuollaiset posket, en kyllä hymyilisi", sanoi luokkalaiseni kun menneen viikonlopun riemu väreili vielä suupielissä. Vakavoiduin, lääkäri ei olisi enää nimennyt minua Ilonaksi.


Lukiossa en ollut enää kokoa nolla, lintsasin tunneilta kahvilaan syömään kinuskileivoksia. Halusin olla jotain muuta mutten tiennyt mitä. Leikin normaalia. Ykkösvuotena vaatteiden piti mätsätä, vihreät sukat vihreä paita vihreä rusetti päässä. Näytin ylikasvaneelta tarhaikäiseltä. Toisena vuotena näytin vuoroin rekkikseltä ja vuoroin keski-ikäiseltä, koulukuvasta katsoo nykyistäkin iäkkäämpi naama, olin lastenvahtina sen minkä kerkesin, väsytti, samaistuin kotiäitiin ja siksi ehkä myös näytin siltä. Välillä yritin olla tosinainen ja edustin sihteerikkölookissa ja korkokengissä indiekerman edessä. Aamulla katsoin edellisen illan jälkiä kasvoissa ja teki mieli juosta kauas. Etsin yhteyttä sisimpääni ja ruumiiseeni tanssikursseilta ja taiteen parista, kirjoitin enemmän kuin ikinä ja valokuvasin sekä olin kuvattavana. Sateenkaaritukkainen tyttö sanoi minua menninkäiseksi ja säikähdin kuollakseni, vilpitön kommentointi hämmensi.


Nykyään pukeudun välillä mekkoon ja välillä haaveilen pukutyylistä. Tykkään pitsialushousuista ja verkkosukkahousuista enkä vieläkään tarvitse rintaliivejä. Silmäkulmissa on ryppyjä ja joskus jopa hymyilen. Minulla on kuoppa keskellä rintakehää ja hartiat korvissa. En tykkää katsoa peiliin mutta voin mennä ilman meikkiä kauppaan. En tarkkaile painoani.Vanhana minusta tulee päärynä. Mielestäni ihmisessä kauneinta ovat säröt.

ps.Ihailen yhä Björkiä.

I´d like to say beautiful things but I don´t know how

Traumaperäinen stressihäiriö, sanoo terkkaritäti ja katsoo silmiin eikä hymyile yhtään. Se puhuu kesästä ja auringosta ja pitkistä aamuista ja minä tuijotan välillä seinää ja välillä symmetrisesti sen kasvoihin asettuneita luomia. Aina kun se kääntyy pois päin, minä pyyhin kyyneleitä. Kerro mitä sinulle on tapahtunut, se kehottaa ja minua hävettää hävettää. Vastaan, ensin vähätellen, sitten kuiskaten että minä taisin mennä vähän rikki. Naurahdan vaikka oikeasti itkettää, mutta se nyökkää vakavin kasvoin. Olet vahva, se sanoo. Olet jaksanut ennenkin niin jaksat nytkin. Minä raavin ranteitani niin että niihin tulee punaisia naarmuja ja mietin että missähän kohdin se vahvuus mahtaa sijaita, ei ainakaan käsissä jotka tärisevät hermostuneena tai silmissä jotka itkevät aina kun radiosta kuuluu se kappale jossa annajärvinen ääntää suomea pehmeällä intonaatiolla. Vaikka minä jaksaisin niin haluaisin maailman eniten pystyä myös olemaan (kokonainen) ihminen toiselle, yritän sanoa. Jälleen kerran löydän itseni tilanteesta jossa sanat eivät riitä eikä katse tavoita. En saa henkeä, toivon paperia johon voisin kirjoitta: minä olen onnellinen minä pelkään minä olen epävarma minä haluan tulla ehjäksi minä pelkään rangaistusta minä tahdon tukea minä tahdon kuunnella minä tahdon puhua minä tahdon olla turvasatama minä tahdon laskea hartiat korvista minä tahdon keinua korkeammalle kuin muut ja osata päättää alle tunnissa haluanko syödä nuudeleita vai pastaa. Minä saan kyllä eteeni paperin mutta siinä laitetaan rasteja ruutuun ja terkkaritäti sanoo että henkinen teekuppini on yhä pystyssä ja käskee olla läikyttämättä. Kun astun ulos valoon kivitalon kellarikerroksesta, saan halauksen ja rasiallisen muumikarkkeja. Vasta viisi minuttia kehotuksesta ja läikyn nyt jo yli. Lokki huutaa rannassa vailla mitään näkyvää syytä, vähän kuten minäkin. Etsin katseellani vihreitä karkkeja ja vihreitä silmiä. Potkaisen kenkäni rantaheinikkoon. Pelasta minut syvistä vesistä.