Kehittelen päivittäin lukuisia kauhuskenaarioita (mainittakoon että olen kyseisessä aktiviteetissa niin lahjakas [onhan se hyvä olla edes jossain suunnattomilla lahjoilla siunattu] että voin lietsoa itseni kyyneliin bussimatkan aikana miettiessä elämän julmuutta ja kaikkia asioita jotka siis varmasti onnistun mokaamaan) Tässä maailmassa on syytä varautua pahimpaan, tai ainakin siihen ettei mikään mene suunnitelmien mukaan. Vai onko? Pelkotila kuluttaa voimia ja estää nostamatta kättä ylös kun sanotaan: "Tässä on tarjolla Elämänne Tilaisuus, kuka tarttuu siihen?". Pää katoaa takaisin pensaaseen, pelokas siili piikikkääseen kuoreensa ja vellon jälleen pahojen aavistusten ja salattujen merkitysten meressä. Nurkan takana vaanii vaara ja jokainen askel saattaa astua harhaan. Kun odotan vuoroani puhua, asioida viraston tiskillä tai potkaista palloa, mielessäni pyörii hidastuskuva jossa k a a d u n keskelle nauravia, kouristuksenomaiseen hymyyn vääristyneitä kasvoja. Puhun sanoja joilla ei ole merkitystä tai joita ei ikinä pitäisi sanoa ääneen, ruumiini ei toimi kuten pitäisi, teen itseni typeräksi, pääni kopsahtaa tiskiin niin että kelan kaavakkeet lentävät käsistäni paljastaen kaikki ne tavat joilla olen talouteni romauttanut. Lääkärin vastaanotolla poden valkoisen takin kammoa ja kädet tärisevät, olen miettinyt tulevan kuolemantuomioni jo hautajaisiin saakka. Alisuoriudun, uskottelen itselleni etten pysty mihinkään, näin minimoin epäonnistumisen mutta myös onnistumiset. Sisällä kuplii ideoita, sanoja, tekoja, mutta nehän voivat vaikka olla vääriä, jokuhan voi nauraa, saattaisin näyttää typerältä. Ja pahinta on kuulla näyttävänsä typerältä kun tekee jotain mistä pitää, mitä pitää onnistuneena, kun on onnellinen tai tyytyväinen tai ihan vaan oma itsensä. Kun joku neuvoo minua laskemaan yhtälöitä, olemaan spontaanimpi, käyttämään tietokonetta, ottamaan tilanteen haltuun tai tekemään asiat huolellisemmin, nieleskelen itkua. Arvasin etten osaa, arvasin että unohdan tai teen väärin tai jätän kesken. Sitten jälkeen päin kyynelten kuivuttua mietin että olipa hyvä kun se otti kädestä ja näytti. Katson itseäni ulkoapäin kaupan kassalla, pitäessäni puhetta, kävellessäni korkokengillä , liikkuessani tanssitunnilla ja olen varma että pian kompastun enkä pääse enää ylös. Mietin miltä näytän nauraessani, alastomana tai punastuessani ja riittämättömyyden tunne on kuin illalliskutsuilla jossa edustetaan liian tiukassa mekossa ja kaikki katsovat päästä varpaisiin. Katson peiliin ja muistan sanat joita en olisi halunnut kuulla ja sanat jotka sanomatta jäivät. Vetäydyn itseni sisään, minun kehoni ei ole minun. Peitän kasvoni tietoisena siitä että olen rikkonut hetken ja olen kykenemätön korjaamaan sitä. En tiedä onko pelottavampaa se, mitä on ulkona vai mitä piilee sisällä. Toisinaan säpsähtelen tiskatessani, tuntuu että tiskikaapin ylimmällä hyllyllä olevat lasit liikkuvat liikkuvat valmiina tipahtamaan päälleni. Työhaastattelussa tuijotan pakokauhuisena aukinaista kengännauhaani ja unohdan vastata kysymyksiin varmana siitä että tämä sinäänsä inhimillinen erehdys on sinetöinyt kohtaloni ja paikka annetaan henkilölle jolla on aina kengät moitteettomasti solmittu, joka puristaa kättä itsevarmasti, jolla on kynähameensa alla sukkanauhaliivit, salkussa kymmenen sivun pituinen ansioluettelo sekä matkaeväänä asennetta ja itsevarmuutta. Katastrofiajattelu on joko täysin aiheellista tai sitten ruokkii itse itseään, sillä viime aikoina olen kaatuillut, kompuroinut, jumittunut hissiin sekä yleisöltä kiellettyyn käytävään, joutunut ystävän tylysti ignoraamaksi, jäätynyt, mennyt paikalle olettamaani oikeaan aikaan huomatakseni että muiden aika ei ole sama kuin minun aikani. Sympaattisessa paniikkihäiriödokumentissa nuori nainen kertoo vieneensä kaikki pelkonsa loppuun asti, kuvitelleensa itsensä suljettuun huoneeseen ja miten uskomaton energia vapautuu myöhemmin kun vihdoin päästää irti kauhutarinoistaan ja on hetken jännittämättä joka senttiä ruumiistaan. Ja miten hän opettelee, että on oikeus tuntea eikä jokaiseen tunteeseen tarvitse välittömästi reagoida. Suuria hyviä tärkeitä ponnistuksia! Onneksi onnistuin tekemään melko hyvää mutakakkua; uuni ei jäänyt päälle ja sytyttänyt kuolemaan johtavaa tulipaloa, enkä leiponut kakkuun mitään myrkyllistä enkä terävää. En myöskään heittänyt leipomustani kenenkään naamaan enkä kompastunut siihen itse. Kukaan ei tullut syyttämään minua huonosti tehdystä kakusta eikä minulle naurettu kakkuinnostukseni takia. Nautin kakusta miettimättä miltä näytän tällä mässäilyn ja possuilun hetkellä, enkä onnistunut loukkaamaan ketään kakullani. Kakkua ei otettu minulta pois ja rohkenin myös tarjota kakkua toisellekin. Uskalsin ottaa toisen, kolmannen ja neljännen kakkupalan, aurinko ei sammunut eivätkä kaapissa piileskelevät möröt vaatineet palaansa leivonnan tuloksesta. Siispä: Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!
