Inhoan kun minua neuvotaan. Vaikka sehän on hirmuisen kilttiä, kertoa toiselle miten jokin asia tehdään jos hän ei sitä osaa. Silti kiukun kyyneleet alkavat valua silmistäni jo kun joku sanoo ”Etkö sinä osaa, minäpä opetan miten..”. Matikan tukiopetuksessa itketti, ruotsin tunneilla luovutin ja kopioin taivutusmuodot viereisen penkin vihaiselta tytöltä silläkin uhalla että sain välitunnilla turpaan. Niin, otan näköjään mieluummin vastaan pahoinpitelyä kuin neuvontaa, uskomatonta typeryyttä.
Syynä huonouteeni oppilaana ei ole edes suuri ylpeys, en ole kunnianhimoinen ja kilpailuviettini on täysin olematon. Vai juuri siksikö en voi ottaa vastaan neuvoja, yhdistän viattomat vinkit jonkinlaiseen kieroutuneeseen valtapeliin ja kilpailuasetelmaan, tuo kaikkitietävä toinen näyttää minulle miten tämä(kin) tehdään koska minähän en osaa mitään. Sitten kun osaan huterasti heittää palloa tai skeitata, voin valua opettajani perässä hänen rullaillessaan sata kertaa vauhdikkaammin ja tehden pari temppua matkalla.
Minulla on monia keinoja jäätää opetustilanteessa. Yksi on totaalikieltäytyminen, sanon että enhalua eikiinnosta enkä varmasti kokeile eikä juurikaan huvita, ja sitten nojaan pään käsiini hymyillen vaikka oikeasti itkettäisi tai esittäen epäkiinnostunutta. Saatan myös sanoa että osaan jo, mutta juuri nyt en viitsi näyttää, tai että ehkä joskus toisten, on vähän muuta tekemistä. Lukuisten tekosyiden varjolla luistan ruotsin valmentavista kursseista (olen vakuuttunut että siellä pitäisi kuitenkin osata yhtä sun toista jo valmiiksi!) ja autokoulusta.
En tiedä millainen opetustyyli minulle sopisi; toisaalta säikähdän jos minulle karjutaan vihaisesti, toisaalta empaattinen ja ymmärtävä ote saa minut kyynelehtimään. Minulta on ainakin turha(uttavaa) kysyä miten haluaisin opetusprosessin menevän, vapaat kädet tai vapaus valita ovat olleet melko monta menneisyyden vuotta sen verran hämärä käsite että jo pelkkä oman tahdon ilmaisun mahdollisuus saa minut pois tolaltani, ihan hyvällä, mutta silti. Ehkä viisainta olisi lempeä pakottaminen, nyt opettelet nämä ruotsin epäsäännölliset verbit tässä lukitussa huoneessa tai jäät yksin ja ilman karkkia loppuelämäksesi.
Liian epämääräiset ohjeet saavat minut hätääntymään, olen arka arvostelulle ja pelkään palautetta; varsin epäkiitollinen opetettava siis. Kieltäydyn vastaamasta, en niinkään siksi että minulla olisi jonkinlaisia tavoitteita puhua vain kun olen oikeassa, ennemminkin siksi koska oletan lähtökohtaisesti olevani väärässä. Miksi pyyhkisin ja piirtäisin samaa matikan kaavaa paperille neuvojani kärsimättömien huokailujen säestämänä vain todetakseni kerta kerran jälkeen sen menevän päin helvettiä? Elävä esimerkki tietämättömän piinaamisesta tapahtui englannin tunnilla: opettaja käytti puoli tuntia pakottaakseni minut vastamaan kysymykseen, vain saadakseen väärän vastauksen. En tiedä kumman kasvot olivat punaisemmat noloudesta tunnin lopussa.
On hienoa kun ihmisellä on jokin juttu, asia jonka tekemisestä hän nauttii ja josta pitää, jossa haluaa kehittyä. En silti ole koskaan mykistynyt ihailusta moniosaajien edessä. Minusta on jotenkin outoa jos ihminen osaa kaikkea. Etsin jostain on/off-nappia tai patterikoteloa, tuollaisen ihmisen on oltava robotti. Tietenkään edeltävä kommenttini ei ole totta, multitalentit ihmiset yksinkertaisesti (korkean ÄÖ:n ja muiden epäreilusti ja liian isolla lusikalla jaettujen luonnonlahjojen ohella) kyselevät, opettelevat, ottavat neuvoja vastaan. Onhan se varmasti hienoa jos kaikki kiinnostaa. Epäilen että tarvittaisiin melko suuria voimia että minä alkaisin innostua ydinfysiikasta tai opetella vaikkapa telinevoimistelemaan. En tykkää olla katseiden kohteena, ja osaamiseen liittyy auttamatta ajatus että se pitää myös näyttää.
Jotta voisin taas syödä sanani, kääntää takkini ja osoittaa oman epävarmuuteni ja yleisen bipolaarisuuteni sekä ristiriitaisuuteni niin myönnettäköön että olisihan se nyt melkoisen perseestä jos kukaan ei edes yrittäisi neuvoa. Ilman palautetta ei etene mihinkään eikä koskaan korjaa kirjoitusvirheitään, vääriä ajatusmallejaan tai hölmöä käytöstään. Minä en ainakaan ole useinkaan kartalla ilman neuvoja, olen hukassa monissa tilanteissa, tarvitsen ohjeita. Vaadin (epäreilusti, sillä alan kuitenkin ensin itkeä ja sitten vasta joskus myöhemmin toimia) että minua otetaan kädestä kiinni ja sanotaan teenytsaakelinäin ja kerrotaan uusia sanoja, asioita, keinoja tehdä ja toimia. Saatan ensin istua naama kiukkurypyissä googlaamassa aiheesta ja yrittää ymmärtää ihan itse, mutta loppujen lopuksi on hieno tunne kun osaa laskea mäen alas suksilla kaatumatta. Tarvitsen harjoitusta sekä ohjeiden kuuntelemisessa sekä vapaudessa yrittää - molempia on niin kovin vaikea sisäistää.
Yritän opetella auttamaan muita auttamaan minua.
