"Ennen oli kaikki paremmin" on nostalgis-regressiivinen filosofian haara, jonka perusajatuksena on se, että kaikki oli paremmin ennen ja että nykyään on meno mennyt ihan mahdottomaksi. Poliittisen filosofian saralla sillä on tiiviit yhteydet konservatismiin, joskin konservatismissakin on joskus havaittu muutakin sisältöä kuin haikailu menneeseen. Satunnaisesti. Tosin tämän filosofisen suuntauksen ankarimpien kannattajien mukaan konservatismikaan ei ole enää kuin ennen. "
Valokuvat-albumit, kasetit (ehkä jo CD-levytkin), kuvaputkitelevisiot, suurperheet, lankapuhelimet ja sukkanauhaliivit ovat vanhanaikaisia. Kehrääminen on vanhanaikaista, lattian luuttuaminen kontallaan on vanhanaikaista, hatun nostaminen tervehtiessä on vanhanaikaista, vanhempiensa kanssa asuminen on vanhanaikaista..... ajatusmaailmanikin saattaa olla monen mielestä vanhanaikainen, vaikka itse aion väittää viimeiseen asti sen olevan vain humaani - ja ehkä ihan pikkuisen sentimentaalisuuteen taipuva. En tiedä oliko ennen paremmin kun en ole elänyt silloin, mutta mustavalkoisissa kuvissa maailma on kauniimpi.
Vanha arkkitehtuuri on moni verroin kauniimpaa kuin moderni. Tämän tietävät ainakin ranskalaiset, jotka ovat säilyttäneet paljon vanhaa pääkaupunkinsa kauniilla kaduilla. Koristeelliset rakennukset, vanhanaikaiset metrot, pienet putiikit ja upeat kirkot ovat lähes kaikkien romanttisimpien kaupunkien tunnusmerkkejä. Kuitenkin kasvavien talousmahtien ja metropolien on ajateltava käytännöllisesti: ei ole aikaa suunnitella kiemuraisia koristuksia ikkunanpieliin kun pitää saada mahdollisimman monta ihmisistä mahtumaan samaan laatikkoon. Satojen metrien korkuisia pilvenpiirtäjiä on hankala väittää kauniiksi, mutta ne ovat vaurauden merkki ja niihin uppoaa aika saakelin monta liikehuoneistoa. DDR-tyyppisen rakentamisen aika saattaa olla ohi, mutta paikoin moderni kerrostaloasuminen on vielä epäesteettisempää. Kuvottavat väriyhdistelmät, sementtinen kivijalka ja kivipihan keskellä kasvava kitukasvuinen puu eivät lienee kenenkään unelmaympäristö. Oksennuksenväristen valojen loisteessa kylpevät kivikaupungit sijoittavat pienet puutarhansa talojen katoille, koska auringonvalo ei koskaan yllä maahan asti. Talot hipovat taivaita ja pieni ihminen katoaa kiviseinien varjoihin. Koristeelliset räystäskourut, katulamput tai linnamaiset rakennukset saavat lasiin ja metalliin tottuneen nykyihmisen haukkomaan henkeään, ihan kuin olisi paratiisissa! Myös pieni on kaunista, söpöt puutalokorttelit sisäpihoineen ja pitsiverhoineen tekevät minut onnelliseksi, ullakkohuoneistot ja piparkakkukoristelut aiheuttavat jo euforiaan verrattavan tilan. Peräänkuulutan kauniita kartanoita ja suloisia mummonmökkejä! Kerrostalostakin saa kauniin väri- ja materiaalivalinnoilla . Pieni tuhnuisuuskin on viehättävämpää kuin betoniset laatikot.Minusta pitkäaikaisessa parisuhteessa ei ole kysymys konservatiivisuudesta, miten vanhanaikaisuus littyy siihen jos haluaa jakaa elämänsä toisen kanssa? Pitäisikö tehdä viisivuotispäivitys ihan vain siksi että Cosmopolitanissa sanotaan että on se nyt herranjestas vanhanaikaista olla 15-vuotiaasta asti saman ihmisen kanssa. Myös yksin eläminen on aliarvostettu vaihtoehto: jos tulee toimeen keskenään, tai jos menettää puolisonsa lukuisten yhteisten vuosien jälkeen, saattaa omaan kotiin mahtua vain yksi. Välittäviä läheisiä tarvitaan, mutta kenenkään ei ole pakko lähteä radalle vain siksi että ”Oot vasta 65, vielä ehtii!”. Minusta suhteessa pitäisi olla kysymys siitä että haluaa olla vaikkapa Liisan kanssa, ei siitä että haluaa olla Jonkun kanssa. Maailman söpöintä homopariskuntaa koskeva ohimennen heitetty kysymys ”Oliko sillä sun kaverilla joku poikaystävä vaihtarivuonna?” saa minut ensin hämmentymään, sitten pahoittamaan mieleni lapsellisen paljon. Oli sillä, KOTIMAASSAAN! Vaikka toinen matkailisi kun toinen tuunaa kotona autoja, kai matkalla voi katsella maisemia eikä toisia miehiä..? Matkatuttavuuksia voi lienee solmia kaveripohjaltakin. En käsitä salasuhteiden näennäistä jännitystä. Onpa ihan vitun jännää satuttaa muita ihmisiä. Vähintä miten voi toista kunnioittaa, on olla sen verran epäitsekäs että ohjaa tämän ulos elämästään ennen kuin ottaa siihen jonkun toisen (samaa mieltä on myös Jukka Poika, tuo rakkauden lähettiläs!!) Jos kukaan on koskaan kenellekään mitään velkaa, niin ainakin rehellisyyden. Parisuhde on päätös, sanoi Paula Vesala jossain haastattelussa. Minusta se kuulosti kamalan epäromanttiselta, mutta nyt ymmärrän mitä hän tarkoitti. Kenenkään kanssa ole pakko olla, kaikki ei ole ikuista ja kärsiminen on todellakin vanhanaikaista, mutta päätös sitoutua rakastamaansa ihmiseen voi kantaa yllättävän monen kriisin yli. En minä tuomitse eronneita ja monta kumppania testanneita, shit happens, mutta en myöskään niitä jotka ovat yhdessä vielä haudan partaallakin. Uskon että kyseessä ei ole oltava pakko tai pelko tai muu inhottava riippakivi jalassa, vaan kaksi ihmistä voi oikeasti olla tyytyväisiä yhdessä. Ja tyytyväisyys, se ei ole sama asia kuin tyytyminen. Minusta vaikkapa sarjadeittailija Renny Harlin ei ole modernin ihmisen kadehdittava esikuva, vaan hieman surullinen mies. Ehkä elän elokuvien menneisyyttä kuin Valtosen Lassi, mutta kaikista peloistani, ikävistä kokemuksistani ja kyynisyydestäni yritän pitää kiinni siitä että rakkaus ei ole vanhanaikaista. Vie ainakin itsesi elokuviin vielä silloinkin kun olet ryppyinen!
Ajatukseni lapsuudesta ovat varmaan myöskin auttamattoman vanhanaikaisia. Nykyään kai kukaan ei leiki enää nukeilla, ja yläasteella ollaan jo pieniä aikuisia. Minä en antaisi pikkulapseni laittaa vähäpukeisia kuvia nettiin enkä heilua sidukkapullon kanssa porttikongeissa ja leikkipuistoissa. Minusta kolmevuotias ei tarvitse korviksia eikä leikki-ikäinen pillifarkkuja ja nahkatakkia. Korkokengillä hoipertelevat ekaluokkalaiset menevät yli ymmärryksen. Ihailen lapsia jotka osaavat -ja saavat- vielä leikkiä. Yllättävän moni pikkuinen haluaa laskea liukumäkeä, katsoa lastenohjelmia ja olla sylissä, ainakin silloin kun koulukaverit eivät näe. On herkkä hetki kun pieni kapinallinen kuiskaa hiljaa haluavansa iltasadun, halauksen ja nallen viereensä. Jossain kovan kuoren alla on ihan tavallinen lapsi. Lapsuus ei tarkoita pumpulissa kasvamista, uskottelua että maailma on hyvä ja aikuiset aina oikeassa. Lapsella on oikeus tietää, mutta hänellä on myös oikeus luottaa siihen että aikuinen pitää huolta. Lapsen ei tarvitse saada jokaista haluamaansa tavaraa mutta lapsen ei myöskään tarvitse murehtia perheen rahaongelmia. Pienelle on kerrottava että jotkut ihmiset tahtovat pahaa, mutta häntä pitää suojella pahalta niin hyvin kuin mahdollista. Nykymaailma vannoo urakeskeisyyden ja häikäilemättömän kilpailun nimeen, mutta tarvitseeko pientä ihmistä sparrata huippuosaajaksi? Kaikenlainen harrastuksiin pakottaminen, yritykset muokata persoonallisuutta ja suuntaaminen tietylle alalle ja tiettyihin kiinnostuksenkohteisiin päiväkodista alkaen vituttavat. Kannustus on eri asia kuin painostus. Mielestäni lapsi saa kiukutella ja polkea jalkaa, tykätä leikkimisestä enemmän kuin ydinfysiikasta ja pukea eriparisukat jalkaansa.
Olen kuullut että joskus ihmisillä oli käytöstapoja. Etikettisäännöt kaikkinen krumeluureineen eivät kaikesta hienoudestaan huolimatta varmaankaan tee paluuta, mutta onko mahdotonta olla röyhtäilemättä ravintolassa, avata ovea toiselle tai kieltää lasta heittelemästä ruokaa itsensä tai muiden päälle? Kuulin eräältä opesijaiselta että kouluissa saa nykyään kuunnella musiikkia omilla kuulokkeilla! Teinit saavat varmaankin myös huudella mielipiteitään viittaamatta, kutsua opettajaa valitsemillaan pilkkanimillä ja lähteä tunnilta milloin haluavat? Tuloksena on viehättäviä nuoria ihmisiä jotka eivät tervehdi bussikuskia, väistä heidän törkyjään luuttuavan siivoojan tieltä eivätkä katso silmiin kätellessään. Ujous on synti ja siitä rangaistaan, kilpaa huutaminen on sallittua ja oikein, eiväthän tässä maailmassa nössöt pärjää. Muodostetaan ihmeessä suurlukioita joissa nuoret eivät koskaan todella kohtaa toisiaan evätkä opettajiaan, joissa kävellään heikompien yli ja joissa kukaan ei huomaa sitä joka on jäänyt yksin liikuntasalin pukuhuoneeseen itkemään. Nykyään kaikki ovat äänessä yhtä aikaa, vanhempia ei kunnioiteta eikä ruokapöydästä poistuessa tarvitse kiittää. Kädenpuristus on löysä tai sitä ei ole, kaatunutta ei auteta vaan hänet poljetaan syvemmälle maan rakoon, naapuria ei kannata moikata ja kauppojen alennusmyynneissä vaatteet heitellään lattioille ja kiskotaan väkisin päälle niin että napit lentelevät. Anteeksi ei pyydetä eikä mitään tehdä toisen hyväksi jollei siitä saa jotain palkaksi. Ollaan niin hemmetin fiksuja, osataan kaikkea ja kohotaan johtoportaaseen mutta unohdetaan että todelliset johtajat kunnioittavat alaisiaan. Hymyllä tavoitellaan aina jotain ja ystävällisyys merkitsee mielistelyä, teeskentelyä tai yritystä uida liiveihin. Bussissa ei kannata istua toisen viereen, kiittää kuskia tai antaa paikkaansa raskaana olevalle naiselle. Netiketti on unohtunut, keskustelupalstoilla saa haukkua vähemmistöjä ja riepotella politikkojen yksityiselämää. Kaikki pitää sanoa ääneen kun kysytään tai vaikkei kysyttäisi. Kyllä en ymmärrä.
Maailmasta on tullut muutenkin ihan kummallinen paikka. Tiedän, ettei paskan määrä ole vakio ja toiset saavat enemmän kantaakseen, siksi toivoisinkin ettei ihmisten tarvitsisi tarkoituksella satuttaa toisiaan. Olen alerginen nöyryytykselle, itseni ja toisten. Hedonismi, oman edun tavoittelu, kaupunkien ahtaat asvalttipihat ja pelko maailmanlopusta, tulevaisuuden työpaikkakilpailusta ja rahavaikeuksista ajavat meidät heittämään puolison koirat parvekkeelta alas tai tarttumaan veitseen. Loistojuttu, siitä vaan todistamaan tulevaisuuden pikku koulusurmaajille että ihminen on läpeensä paha ja kipu lähtee tuottamalla lisää kipua. Olen joskus erehtynyt luulemaan itseäni moderniksi mutta ajoittain löydän itseni haikailemasta punaisten puutalojen ympäröimään rauhalliseen miljööseen jossa ihmiset elelevät sopuisasti, eivät katso Big Brotheria, käyvät naapurissa kahvilla tai lainaamassa suksia ja hakkaavat kirveellä vain halkoja tai korkeintaan omaa eikä toisen jalkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti