Pieni hauras rouva makaa kokoon käpertyneenä sängyssään odottaen, että joku pukisi hänet. Pastellinkeltaiset lakanat ovat ryppyiset. Laihan rintakehän poikki kulkee leikkausarpia. Ihon alta kuultaa verisuonien verkosto. Harmaissa hiuksissa on valkoisia raitoja. Hiukset on kammattava vaikka hän ei ole käynyt ulkona vuosiin. Suupielestä valuu sylkirihma, raajat tärisevät pään kohottamisen aiheuttamasta ponnistuksesta. Hän ei pääse omin avuin kylpyhuoneeseen eikä sohvalle, häntä täytyy syöttää. Jos hän kaatuu, hän kaatuu kuin lapsi, pehmeästi, ottamatta käsillä vastaan. Sängyssä on metalliset laidat ja pöydällä rivissä lääkepurkkeja.
Sairaan ihmisen lähellä on joskus vaikea olla. Kuoleman läheisyys on kiistaton. Ei tiedä mitä sanoa, miten koskea. Tunteet nousevat pintaan. Toisaalta viimeisissä elonhetkissä on myös jotain surullisen kaunista, lohdullistakin. Kun särkyvä ihminen nojaa sinuun uskoen ja luottaen, ei voi muuta kuin pitää tiukasti kiinni. Vaikka liikkeet hidastuvat ja puhe vaikeutuu eivätkä edes kukkivat ruusut saa astumaan ulos aurinkoon, pienillä asioilla on merkitystä. Niin kuin aamun ensimmäisellä kahvikupillisella, alushousujen pitsireunuksella, Chanelin hajuvesipullolla lavuaarin reunalla sekä puolisolla joka herää neljästi yössä kohentaakseen varoen vaimonsa asentoa.
Haluan oppia rouvalta! Kuinka kaunista: tukeutua toiseen nöyränä ja luottavaisena mutta silti varmana. Olla auki ja alasti, näyttää arpensa.
