Skenepisteitä nolla mutta fiilispisteitä kymmenen.
Kevytprogeilua tädeille ja niiden tyttärille.
Eturivin uskollisten kuulijoiden rillit ovat huurussa ja soittajien hiki roiskuu heidän kasvoilleen, sekä lavalla että sen edessä vanhuus hieman hapottaa muttei pysäytä. Eturivissä olen minäkin, ihan reunassa, pääsiäisen ja pään sisäisen uuvuttamana, epävarmasti kaidetta puristaen. Muistan ajat kun karkasin vuorokaudeksi vesisateeseen päästäkseni elämään pari tuntia eturivissä, tähtisateessa. Toiset tönivät päästäkseen paikalleni, mutta yksikään tönäisy ei tunnu miltään, toisin kuin koulussa joka tuntui olevan kerrankin hyvin kaukainen asia.
Alkunauhan lähtiessä soimaan minua hymyilyttää, taisin näyttää hieman toisenlaiselta seistessäni samalla paikalla kahdeksan vuotta sitten.
Yhtye ei ehkä ole hipstereiden (ulko)musiikillinen märkä uni, mutta ainakin he soittavat kymmenen minuutin skittasooloja eivätkä aliarvioi yleisöään pimputtamalla vasemmalla pikkurillillä syntikkaa ja ähkimällä epämääräisesti.
Sedät puhuvat välispiikeissään mömmöjen sijaan mämmistä, heillä on sormus nimettömässä ja keikkajuomana vettä. Ehkä juuri siksi heidän, ihan tavallisten perheenisien (ja ihan vähän hinduhörhöjen) laulamana korneinkin paatos uppoaaa yleisöön varauksetta.
Eturivin itämaiselta ruualta tuoksuva nainen on koko keikan ajan silmät kiinni ja hymyilee, teinivuosien lettipäisistä faneista on kasvanut aikuisia, jotka ovat tulleet ihan oikeasti kuuntelemaan musiikkia eivätkä varastamaan katseita idoleiltaan.
Jokainen sana valaa uskoa ihmisyyteen, tässä joukossa kliseet ovat sallittuja ja jopa suotavia.
Kun veljeskuoro laulaa "For Love that lasts forever/Are you ready now?/From here there’s no returning/Are you ready now?", tekee mieli nostaa kädet ylös ja huutaa "I´m ready, I´m ready!". Kun katson varovasti taakseni, näen salin takaseinään asti ulottuvan käsien meren.
