Äärisubjektiivista seiniä pitkin kiipeilyä

Anteeksi,anteeksi, anteeksi että pidän kaksin käsin kiinni perustelemattomista ja mututuntumalla (ihana sana, jotenkin pehmeä!) muodostetuista mielipiteistä, keskenkasvuisista kannanotoista ja ennakkoluuloisista asenteista. Ehdottomuus on epäkypsää , mutta se ei ole kuitenkaan piirrre jota kaikkein eniten itsessäni inhoan .Soimaan itseäni asioista ihan kiitettävän paljon, joten heitän tähän kohtaan villin positiivisen kortin ja kehaisen, että pölyttyneet käsitykset maailmasta, uusien asioiden pelko ja kerran omaksutuissa mielipiteissä roikkuminen tekevät minusta myös melko pitkäpinnaisen ja vankkumattoman ystävän. Piintyneet ajatusmallini taluttavat mukanaan myös mukavampia sukulaisiaan kuten uskollisuutta niitä ihmisiä, ryhmiä ja mahdollisia ideologioita kohtaan joiden puolella olen. Saatan sanoa vastaan ihan turhaan mutten iske puukkoa selkään enkä silmään, vaikenen mutten salaile, keskustelutaitoni ovat heikot mutta en myöskään aja ketään nurkkaan.

Huono puoli tuomitsevalta vaikuttavasta tavassani töksäytellä asioita ja hysteerisessä tyylissäni huutaa, itkeä ja oksentaa minua kuohuttavat aiheet kuulijan päälle on ainakin se, että leimaudun sen ansiosta kaikin puolin yliherkäksi ja reaalimaailmasta vieraantuneeksi. Olen mielipiteideni lisäksi jumittunut varmasti myös minulle annettuun eksyneen poron (voi kutsua myös nimellä Uhri tai Marttyyri) rooliin, ja tämän roolihahmon ihmiset sijoittavat mielessään kuuluvaksi pumpulilla pehmustettuun tynnyriin. Hei, olette väärässä, olen nähnyt niitä rumempiakin juttuja. En ole filosofina kuin korkeintaan alkumatkassa kohti piisamirotta-tasoa, mutten myöskään ole pelkkä itkuinen naapurintyttö joka sulkee silmänsä kaikelta elämän epäsöpöiltä puolilta. On totta että välttelen väittelyä ja en ole vieläkään oppinut ilmaisemaan itseäni saati riitelemään, mutta kyllä, minuakin ihastuttaa, vihastuttaa, panettaa ja vituttaa ihan niin kuin muitakin ihmisiä.Valitettavasti sulkeutuneen olemukseni ansiosta erilaiset tunnemyrskyt ovat havaittavissa ainoastaan naaman kurmuilusta ja hartioiden asennosta.

Hesarin politiikkasivut saavat minua harvemmin yskimään kahvikuppiini, mutta kyllä minuakin kiinnostaa ja niin vallan kauheasti ahdistaa esimerkiksi mainosten valta, inhottava ihmiskauppa ja kaikenlainen riisto ja vääryys.Olisipa kaikilla sisäänrakennettu moraaliaisti. Siis ihan vaan sellainen ettei tarvitsisi olla paha ja julma.  Vaikka moraalista ja etiikasta voi vääntää kättä loputtomiin ( hesarin kolumnissakin mainittiin että koko sanaa moraali pelätään mainita fasistiksi leimautumisen pelossa) tämän kukkahattutädin mielestä on ihan pätevää esimerkiksi välttää sellaisia tekoja joita ei haluaisi itselleen tehtävän. Kukapa nyt haluaisi esimerkiksi huijatuksi, väkivallan kohteeksi tai ryöstetyksi. Ainakaan hyväntahtoisuus ei suurimmassa osassa tapauksista aiheuta mitään pahaa, korkeintaan ylilyöntejä ja ylikiltteyttä. Minä ainakin kadun joka päivä sanomiani typeryyksiä ja sanomatta jättämiäni höpsöjä ajatuksia, joten en luultavasti voisi elää itseni kanssa jos kontollani olisi pahempiakin ihmisarvon loukkauksia tai tahallisia ilkeyksiä.Luulen etten ole ainoa itkupilli, jonka mielestä yksi tuskallisimmista tunteista on, kun oma turvallisuudentunne järkkyy.

Koska tapani reagoida muiden ajatuksiin on  todisteiden valossa aivan liian torjuva ja kanssa-asujankin kannalta kettumainen, on lienee syytä edes hieman koota mustanpuhuvan mieleni ikirämeeseen uponneita ajatuksia mikä on minusta oikein ja kohtuullista ja millainen olisi hyvä maailma. (En aio viitata Jean-Paul Sartreen tms. ja lisäksi suoritan pika-analyysin kirjallisesti koska olen muiden rajoitteideni lisäksi myös melko puhevammainen.) Siispä, kunnes kehitän ylimääräisellä ajallani tai eläkepäivilläni jotain älykkäämpää, väitän että haaveeni, arvopohjani ja ihanteeni elää voisi olla vaikkapa ideologia (ja utopia) nimeltä "länsimais-kristillinen huolehtiminen". :D Tähän päädyin vain ja ainoastaan pohtimalla , mikä on minulle tässä yhteiskunnassa tärkeää, ja mitkä asiat sen sijaan itkettävät ja inhottavat. En ole erityisen ihmisrakas mutta voisin pyrkiä sietämään heitä, ehkä auttamaankin. Nimeäminen on vain suuntaa antava eikä sinäänsä uskonnollisuuteen viittaava, joten ei syytä hihamerkitä minua vakaumukselliseksi kristityksi. Humanisminkin kelpuutan ajatusmaailmani ympäripyöreäksi määritelmäksi.

Oman maailmankatsomuksen syntyjä syviä pitäisi kai miettiä vähän hartaammin, mutta näin spontaanisti heitettynä elämääni kannattelevia ajatuspilareita ovat juuri nyt ainakin seuraavat asiat (tiivistettynä muotoon jollaisina niitä voisi soveltaa teepusseissa oleviksi korneiksi ajatelmiksi. Lue aamupalaksi ja voi pahoin) :

ihmisessä joka puhuu itsestään kolmannessa persoonassa on jotain pahasti vialla

älä kanna mukanasi paria laatikollista enempää lapsuutta

minun ei tarvitse pitää kaikista ihmisistä, eikä kaikkien tarvitse pitää minusta

jos luottamus on mennyttä, kaikki on mennyttä

elämä on ehkä pyhää, mutta elämän pyhyydellä ei ole arvoa maailmassa joka ei siitä välitä

pahinta on kylmäverisyys

olemme itse vastuussa omista teoistamme, täysin

rakkaudesta on vaikea kirjoittaa mitään olematta korni tai epäuskottava tai ällö tai säälittävä mutta haluaisin kertoa että minut saa liikuttumaan (okei, kyynelehtimään) kiintiölepakkonuortenkirjan Valovaloavaloa sitaatti "”Minä salasin sen ettei Mimissä ollut mitään vikaa. Vaikka juuri se minun olisi pitänyt kertoa kaikille”. Ehkä se kertoo ajatuksistani jotain. Tai sitten ei. Mitä luultavimmin ei.

Myönnettäköön, että leimallisesti ajatusmaailmaani ja suhtautumistani asiaan kuin asiaan määrittää ihan eniten se tosiseikka, että koen kaikki (K-A-I-K-K-I-!) maailman kurjuudet henkilökohtaisina loukkauksina.

Voih, listaaminen lähti lapasesta jo alkumetreillä ja pyykkivuorokin alkaa kohta.

ps. toivoisin voivani lisätä teepussikliseideni listalle myös kohdan "anna anteeksi". Ei varmaankaan ahdistaisi rintaa ja koskisi päähän ainakaan iiiihan niin paljon eikä myöskään tarvitsisi kirjoittaa kyynisiä ja kaunaisia lauselmia jos voisi vain autuaasti unohtaa ikävät sanat ja teot eikä vatvoa ja miettiä ja murehtia että nyyhmitenjokuvoiollaniinilkeä. Myös itselleen anteeksi antaminen on suotavaa, ehkä liiallisesta nössöydestä ei ansaitse elinkautista? Jo tämänhetkinen kahdenkymmenenviiden vuoden painolasti on melko painava. Onneksi olen sentään heittänyt konkreettisempaa materiaa roska-auton rusennettavaksi jo jokusen laatikollisen, onpahan ainakin enemmän voimia kaunan kantamiseen...

Onni on olla turisti. Pakettimatkailla halki elämän häpeämättömän mukavuudenhaluisesti, laiskasti, kiirehtimättä ja katselemaan pysähtyen. Onni on olla juuri se tyyppi joka lukee nolosti ääneen joka ikisen tienviitan jonka bongaa ikkunasta uneliaanlämpimänmuhjuisella bussimatkalla ja jolle Todelliset Travellerit nauravat.

Turisti eksyy muttei liian kauas, ihmettelee muttei vaivaa päätään ja retkeilee uima-altaalta lähipitseriaan ottaen matkalla valokuvia jokaisesta kivijalasta ja aidanpätkästä. Turisti kysyy jos ei tiedä - eli varsin usein.  Turisti ei myöskään mieti liikaa ulkonäköään. Mukavuus ja käytännöllisyys ratkaisevat, ja ratkaisu löytyy varsin usein khakista ja kalastajanhatusta. Hän kantaa aurinkorasvakerroksella kuorrutetun rantojen ritarin sotisopansa ylpeydellä, kiiveten korkeimmalle mäennyppylälle askel varmana ja vakaana , urheilusandaaleiden tukemana.

Turistifiilis tai äkillinen auringonpistos yhdistettynä nestehukkaan ja muihin matkailijan mielenhäiriöihin saattaa saada puolison näyttämään ihan ihmiseltä tai jopa haluttavalta.  Rantojen lempivät hikiset mursut aiheuttavat hymähtelyä kanssaihmisten keskuudessa, mutta rakastavaiset ovat jo hukkuneet toistensa silmiin (toivon mukaan eivät kuitenkaan meren aaltoihin) ja khakihousujen kahina peittää muun kuhinan alleen.  Kukapa ei haluaisi joskus nähdä kanssaeläjästään muutakin kuin käännetyn selän..?

Turistius ei vaadi välttämättä lähtemistä ”vähän jonnekin reissuun”, kyse on vain tavasta katsoa ympäröivää maailmaa. Ehkä facebookin loputon kuvatulva ja instagramin valtaisa suosio heijastelevat nekin osaltaan sitä, miten paljon mukavampi on katsoa maailmaa turistilinssi(e)n lävitse. Kamera kaulaan, jäätelörahat vyölaukkuun ja arjen asennevammoja korjaamaan!

Tämä on hääpuhe

Minun ystäväni menee tänä vuonna naimisiin. Se on aika jännittävä asia. Enkä räjähdä kappaleiksi vauvauutisista, kihloista, häävalojen vannomisesta ja sen sellaisesta, mutta kyllä minä olen iloinen ihmisten puolesta ihan oikeasti. Tässä tapauksessa jopa niin iloinen että minua vähäsen itkettää.

Kahdeksan vuoden parisuhde on jo pitkä niinkin nuorelle henkilölle kuin ystäväni. Noin viisi vuotta, tai jotain, olen seurannut sähköpostien välityksellä pariskunnan riitoja, onnenhetkiä, kuivia kausia ja punastuttavia pehmopornoiluja. He ovat epäröineet, haparoineet, yrittäneet sovittaa elämäntapojaan yhteen ja väitelleet arkisista asioista. Raivostuneet toisiinsa ja rakastuneet seuraavana aamuna uudelleen. Kerran ystäväni kumppani tuhlasi heidän matkaan säästämänsä rahoja ostamalla käytetyn auton. Ystäväni vihasi vihasi vihasi kumppaniaan silloin. Yöllä pesukarhut kolistelivat parkkipaikalla. Päivänvalo paljasti totuuden; asialla oli ollutkin vähän pesukarhua suurempi rötöstelijä, joka oli saanut saaliikseen erinäisiä auton osia. Pariskunta vihasi vihasi autovarasta - ja oli taas samalla puolella.

Kun naimisiin on menossa kaksi miestä, siitä tulee puoliväkisin jonkinlainen kannanotto, joku ihme statement perinteisten arvojen (mitä ne oikeastaan tarkoittavat?) tai ainakin homoliittojen puolesta. Heille kyse taitaa kuitenkin olla ensisijaisesti kahden välisestä rakkaudesta. Naimisiin menossa on kyse aika paljon perinteestä, melkoisesti byrokratiasta ja jonkin verran hyvistä bileistä, mutta onhan se myös lupaus. Olen ehkä arkisista arkisin, mutta onko mitään romanttisempaa kuin yhteinen asuntolaina?

"Voisiko sanoa kliseisesti että hän on `Se Oikea´?" kysyin ystävältäni.
"Hän - tai Gael Carcía Bernal", vastasi ystävä.

Jos jollain on jotain tätä liittoa vastaan niin olkoon puhumatta nyt ja vaietkoon koko iäksi!