Tämä on hääpuhe

Minun ystäväni menee tänä vuonna naimisiin. Se on aika jännittävä asia. Enkä räjähdä kappaleiksi vauvauutisista, kihloista, häävalojen vannomisesta ja sen sellaisesta, mutta kyllä minä olen iloinen ihmisten puolesta ihan oikeasti. Tässä tapauksessa jopa niin iloinen että minua vähäsen itkettää.

Kahdeksan vuoden parisuhde on jo pitkä niinkin nuorelle henkilölle kuin ystäväni. Noin viisi vuotta, tai jotain, olen seurannut sähköpostien välityksellä pariskunnan riitoja, onnenhetkiä, kuivia kausia ja punastuttavia pehmopornoiluja. He ovat epäröineet, haparoineet, yrittäneet sovittaa elämäntapojaan yhteen ja väitelleet arkisista asioista. Raivostuneet toisiinsa ja rakastuneet seuraavana aamuna uudelleen. Kerran ystäväni kumppani tuhlasi heidän matkaan säästämänsä rahoja ostamalla käytetyn auton. Ystäväni vihasi vihasi vihasi kumppaniaan silloin. Yöllä pesukarhut kolistelivat parkkipaikalla. Päivänvalo paljasti totuuden; asialla oli ollutkin vähän pesukarhua suurempi rötöstelijä, joka oli saanut saaliikseen erinäisiä auton osia. Pariskunta vihasi vihasi autovarasta - ja oli taas samalla puolella.

Kun naimisiin on menossa kaksi miestä, siitä tulee puoliväkisin jonkinlainen kannanotto, joku ihme statement perinteisten arvojen (mitä ne oikeastaan tarkoittavat?) tai ainakin homoliittojen puolesta. Heille kyse taitaa kuitenkin olla ensisijaisesti kahden välisestä rakkaudesta. Naimisiin menossa on kyse aika paljon perinteestä, melkoisesti byrokratiasta ja jonkin verran hyvistä bileistä, mutta onhan se myös lupaus. Olen ehkä arkisista arkisin, mutta onko mitään romanttisempaa kuin yhteinen asuntolaina?

"Voisiko sanoa kliseisesti että hän on `Se Oikea´?" kysyin ystävältäni.
"Hän - tai Gael Carcía Bernal", vastasi ystävä.

Jos jollain on jotain tätä liittoa vastaan niin olkoon puhumatta nyt ja vaietkoon koko iäksi!