I´d like to say beautiful things but I don´t know how

Traumaperäinen stressihäiriö, sanoo terkkaritäti ja katsoo silmiin eikä hymyile yhtään. Se puhuu kesästä ja auringosta ja pitkistä aamuista ja minä tuijotan välillä seinää ja välillä symmetrisesti sen kasvoihin asettuneita luomia. Aina kun se kääntyy pois päin, minä pyyhin kyyneleitä. Kerro mitä sinulle on tapahtunut, se kehottaa ja minua hävettää hävettää. Vastaan, ensin vähätellen, sitten kuiskaten että minä taisin mennä vähän rikki. Naurahdan vaikka oikeasti itkettää, mutta se nyökkää vakavin kasvoin. Olet vahva, se sanoo. Olet jaksanut ennenkin niin jaksat nytkin. Minä raavin ranteitani niin että niihin tulee punaisia naarmuja ja mietin että missähän kohdin se vahvuus mahtaa sijaita, ei ainakaan käsissä jotka tärisevät hermostuneena tai silmissä jotka itkevät aina kun radiosta kuuluu se kappale jossa annajärvinen ääntää suomea pehmeällä intonaatiolla. Vaikka minä jaksaisin niin haluaisin maailman eniten pystyä myös olemaan (kokonainen) ihminen toiselle, yritän sanoa. Jälleen kerran löydän itseni tilanteesta jossa sanat eivät riitä eikä katse tavoita. En saa henkeä, toivon paperia johon voisin kirjoitta: minä olen onnellinen minä pelkään minä olen epävarma minä haluan tulla ehjäksi minä pelkään rangaistusta minä tahdon tukea minä tahdon kuunnella minä tahdon puhua minä tahdon olla turvasatama minä tahdon laskea hartiat korvista minä tahdon keinua korkeammalle kuin muut ja osata päättää alle tunnissa haluanko syödä nuudeleita vai pastaa. Minä saan kyllä eteeni paperin mutta siinä laitetaan rasteja ruutuun ja terkkaritäti sanoo että henkinen teekuppini on yhä pystyssä ja käskee olla läikyttämättä. Kun astun ulos valoon kivitalon kellarikerroksesta, saan halauksen ja rasiallisen muumikarkkeja. Vasta viisi minuttia kehotuksesta ja läikyn nyt jo yli. Lokki huutaa rannassa vailla mitään näkyvää syytä, vähän kuten minäkin. Etsin katseellani vihreitä karkkeja ja vihreitä silmiä. Potkaisen kenkäni rantaheinikkoon. Pelasta minut syvistä vesistä.